Kreikkavetoisen talouskriisin tiimoilta mainittiin melkeinpä pääasiana, että ahneet markkinavoimat pyrkivät jälleen hyötymään toisen viattoman ahdingosta. Ehkä oikeinta on kuitenkin summata, että nykyajan maailmanlaajuisilla rahamarkkinoilla toimivien päättäjien luottamus holtittomasti toimiviin poliittisiin päättäjiin vain loppui, ja että Kreikan tapaus oli vain ensimmäinen vertaistensa joukossa. Onkin odotettavissa, että mittavista tukitoimista huolimatta jäsenmaiden julkisen talouden ongelmat nakertavat euron arvoa ja arvokkuutta samoin kuin veroa maksavien kansalaisten sielua myös jatkossa.

Tähän saakka olemme siis oppineet ajattelemaan, että valtio ei voi mennä konkurssiin. Talousmielessä näin lienee ollutkin, koska yhteistä velkaa on voitu siirtää aina vain seuraaville sukupolville nuorten mahdollisista protestoinneista huolimatta. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että valtio voi mennä ainakin luottamuspulakonkurssiin ja joutua ulkopuolisten saattohoitoon, ja että pahaksi sanotut markkinavoimat toimivat lopulta politiikan ryhtiliikkeen käynnistäjinä ja jopa takaajina.

Edellisessä on jotakin paradoksaalista, sillä onhan tähän saakka ymmärretty, että politiikan tehtävänä on ohjata ja valvoa markkinoita, eikä päinvastoin. Selitys ”vallankeikahdukseen” löytyy tästä paljon puhutusta maapalloistumisesta, jonka supernopea yhteydenpitoteknologia on mahdollistanut ja rakentanut. Sen seurauksena luottamus on noussut arvaamattoman suureen arvoon, ja koskemaan kaikkia päätöksenteon sektoreita, myös maiden sisäpolitiikkaa.

Tapaus Kreikka kertoneekin, että poliittista valtaa voi kyllä edelleen tavoitella äänestäjille annetuilla hyvillä lupauksilla, mutta että itsenäiseen vallassa pysymiseen tarvitaan enemmän kuin katteettomia lupauksia kansalaisille. Selväksi lienee myös käynyt, että valehtelu omille ja vieraille on joskus pakko lopettaa.

Terve talous ja terve politiikka ovat tästä eteenpäin –mahdollisesti –parivaljakko, jonka varassa maita ja kansoja viedään eteenpäin. Tosin tämä lienee vain ihanteellinen toive, koska erilaiset talouspaineet ovat valtiossa kuin valtiossa valtavat ja monen ihmisen halu valtaan samanmoista. Niinpä Suomikaan ei jää osattomaksi, vaikka hallitus onkin hoitanut asioitamme moniin muihin hallituksiin verrattuna ryhdikkäästi.

Suomen suurin haaste tuleekin kuntasektorilta, joka velkaantuu tasaisesti, mutta varmasti mm. huoltosuhderakenteemme seurauksena. Kuntapalveluiden kysyntä siis kasvaa, mutta rahoitusperusta kapenee. Oman haasteensa on se, että kustannustasapainon etsinnässä näkemykset ovat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi mittavilla sosiaali- ja terveyspuolen markkinoilla elinkeinoelämä vaatii yrityksille nykyistä laajempaa mahdollisuutta päästä mukaan po. tuotantoon, kun taas kuntapuolella esitetään hyvinkin päinvastaisia ajatuksia ja toimintamalleja.

Asioihin analyyttisesti suhtautuen käy selväksi, että julkiset hankinnat – etenkin sosiaali- ja terveyspalvelut – ovat taloudellisesti erittäin merkittävä markkina yksityisille yrityksille. Siksi kuntien harjoittama hankintapolitiikka on monien pk-yritysten elonmahdollisuuksien kannalta keskeistä useissa kunnissa.

Vastapainoksi pitää muistaa, että kotikunnan elinvoimaisuus on usein sidoksissa kunnassa asuviin yrityksiin ja niiden menestykseen, työllistämiskykyyn yms. Tämä pyörä on siis yhteinen, samoin intressi sen tehokkaasta pyörittämisestä. Sen sijaan yhteisessä intressissä ei mitenkään ole kuntien oman elinkeinotoiminnan harjoittaminen, saati sen laajentaminen, koska yksityinen tekee taloudellisemmin ja palvelee paremmin.

Jouko Lantto
Yrittäjämedioiden päätoimittaja