Yrityksen alkutaipaleella tehdään suunnattomasti töitä tuotteen ja palvelun hiomisen eteen sekä siitä viestimiseen. Parhaimmassa tapauksessa kovan työn tulokset alkavat pikkuhiljaa tuottaa tulosta: asiakkaat löytävät perille, suuri osa heistä on palveluun ja tuotteisiin tyytyväisiä ja merkittävä osa heistä käy useamminkin. "Kas noin, kaikki hyvin," tyytyväinen yrittäjä tokaisee istahtaessaan syvälle nojatuoliinsa. Liian syvälle.

Naapurimme korukauppa piti konkurssimyyntejä viime viikolla. Liike on toiminut vuosikausia, nykyisen yrittäjän vanhemmat perustivat liikkeen vuosikymmeniä sitten. Ja sen se on näköinenkin. Rapistuneet teippaukset ikkunoissa, auringon haalistamat 80-luvulla otetut hääkuvat hopeakehyksissä sekä kulunut vihreä kokolattiamatto vakuuttavat, että täällä aika todella on pysähtynyt, kuten seinällä liikkumattomat surkeat ja pölyiset kellot. Puodin tarjontaan tarkemmin perehtyneenä tiedän, että kaiken sen seisahtuneen ajan lomassa on kuitenkin ihan kelpoa tavaraa. Mikä sääli.

Vilkkaisiinkaan asiakasvirtoihin ei sovi tuudittautua, ellei osaa pitää asiakkaittensa mielenkiintoa yllä. Pikkuhiljaa ne lojaaleimmatkin kantikset kyllästyvät tai vähintäänkin kaipaavat tuotteesi ohelle jotain muuta. Ainahan on se uusi yritys ja se kilpailijan kampanja ja tee-se-itse versiot. Ja mikäpä yritys ei tarvitsisi uusia asiakkaita? Siksihän Heselläkin on kuukauden tuote.

Uudistuksia on kaiken kokoisia ja näköisiä. Suurimmillaan itse palvelu tai tuote muuttuu tai laajenee, mutta toki uudistuksia voi tehdä peruspalikoihin kajoamatta. Kenties tuotteeseen voi lisätä palvelun (kotiinkuljetus, asennus, tilaustyö)? Voiko maksutapa muuttua (verkkokauppa, lahjakortti)? Ehkäpä aikataulutusta voisi parantaa (aukioloajat, toimitusajat)? Entä tavoitettavuutta (sähköposti, puhelin, kuljetus)? Voiko yritys järjestää tapahtuman (koulutus, kanta-asiakkaiden palkitseminen, messunäkyvyys, konsertti)? Myös yrityksen sisäinen uudistus voi olla mielenkiintoista asiakaskunnalle, sillä se kertoo kehittymisestä (tutkimus, henkilökunnan koulutus, henkilöstömuutokset).

Uusi voi olla pientäkin. Uskoisin, että kosmeettinen muutos olisi saattanut auttaa naapuriammekin. Uusi pakkaus, väri, sisustus, logo tai verkkosivusto voivat toimia jopa tehokkaammin kuin uusi tuote. Me kahvilalla vaihdoimme järjestystä osittain omaksi iloksi, osittain käytännön syistä ja osaksi vain tarjotaksemme kanta-asiakkaille jotain virikettä. Ja kyllähän uusi järjestys kiinnosti. Samalla kävimme ruokalistaamme läpi kriittisesti ja aloimme järjestää loppuvuodeksi tapahtumia. Pienelle kahvilalle tässä oli jo paljon kerrottavaa.

Tarkoitus ei ole muuttaa tuotetta tai palvelua alati. Se vain sekoittaa ja hämmentää asiakkaita sekä karkottaa kanta-asiakkaat. Tärkeää on pitää toimivat osat ja kehittää yrityksen tarjontaa säännöllisesti. Ja muistaa sitten viestiä näistä muutoksista! Kanta-asiakkaat arvostavat sitä, että heidät pidetään kartalla ja loput kohderyhmästäsi saa taas muistutuksen olemassaolostasi.

Loppujen lopuksi asiakkaiden tulee pystyä luottamaan yrityksen palveluihin ja tuotteisiin yleisellä tasolla, vaikka yksityiskohdat muuttuisivatkin. Kahvilaan tullessaan tutuimmat kasvot tietävät, että kuppilassa on lupsakka tunnelma ja herkullisia tuotteita, vaikka musiikki olisikin hiukan erilaista, sohva eri asennossa ja vitriinissä vieraan näköisiä kakkuviipaleita.

-i-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Olin ennen suuressa firmassa töissä. Puin työunivormun päälleni ja olin osa monipäistä työryhmää. Mutta samalla olin useasti asiakkaille vain yksi yrityksen kasvottomista työntekijöistä vaikka olinkin esimiesasemassa. Emme edustaneet ihmisyyttä ja persoonallisuutta, vaan olimme kovin usein se taho, johon asiakkaan oli lupa purkaa firmaa kohtaan kokemaansa kiukkua, jos niikseen tuli.

Olen itse toiminut valitettavan usein samalla tavalla. En aina näe ihmistä työnsä äärellä vaan suuren yrityksen ja itseni. Että minä saan mitä haluan. Että minua varmasti palvellaan. Että minä olen se, joka on tärkeä.

Toisaalta, kun palvelin satoja asiakkaita päivittäin, menettivät hekin merkityksensä yksilöinä. He olivat vain asiakkaita, joille pätivät yhtäläiset säännöt. Minulla ei ollut aikaa jäädä juttelemaan niitä näitä, sillä suurten massojen liikuttaminen vaati ripeyttä.

Nyt kaikki on toisin. Pienen kahvilamme turvin voin näyttäytyä juurikin vain itsenäni, koska koko paikkamme huutaa meidän kätemme jälkeä. Minulla on aikaa vaihtaa kuulumisia, katsoa asiakasta ensisijaisesti ihmisenä, jonka haluan toivottaa tervetulleeksi omaan paikkaani. Ja asiakkaat katsovat meitä inhimillisemmin. Me olemme me, Annu ja Ioanna, joihin voi jopa tutustua. Olemme saaneet kahvilamme kautta hurjasti uusia, ihania ystäviä. Missä muualla olisin voinut saada miekannielijästä ystävän? Tai olisin kuullut tarinoita 78-vuotiaan rakkaan asiakkaamme lapsuudesta orpokodissa?

Asiakkaat osaavat antaa arvoa yksilölliselle palvelulle. Kun kerron rehellisesti, että keittiössä on nyt kiire ja ruoissa saattaa mennä aikaa, mutta Ioanna tuo tilauksenne niin pian kuin suinkin ehtii, on vastaus poikkeuksetta positiivinen. Ei mitään kiirettä! Kyllä me ehdimme odottaa!

Yksi kanta-asiakkaistamme valitteli sitä, että vei aikaani, koska ei osannut päättää mitä herkkua haluaisi syödä. Sinä olet minun työmaani, sanoin, mieti niin kauan kuin haluat.

Kiire on muuttanut tahtiaan. Haluan toki palvella mahdollisimman nopeasti, mutta kun pieneen putiikkiin astuu sisään, hidastuvat niin asiakkaan kuin työntekijänkin viisarit kuin itsestään. Voi hetken olla ja hengähtää, katsoa ihmistä ja ehtiä jopa tutustua. Silmäparin takana saattaa piillä jotain arvaamattoman arvokasta.

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Rakastan kesää ja hellettä. Ihmettelen koko talven, miksi kukaan ikinä asettui tänne pohjoiseen ja miksi eurooppalaiset päättivät lähettää vankinsa Australiaan. Valoisalla jaksaa ja lämmössä on hyvä olla. Siitä huolimatta seuraan nyt silmä tarkkana Forecan, Ilmatieteenlaitoksen ja BBC:n ennustuksia ja toivon jokaisella solullani, että kesästä tulisi sateinen ja kylmä.

Yrittäjäksi ryhtyessämme iloitsimme siitä, että saisimme toimia kuten haluamme. Me saisimme päättää. Olisimme itse omia pomojamme. Kaikki olisi meistä itsestämme kiinni, eikä mikään ylempi taho määrittelisi tekemisiämme. Mutta sehän oli harvinaisen naivia ajattelua. Sillä koko olemassaolomme ja toimeentulommehan on asiakkaiden varassa. Ja parhaillaan asiakaskuntamme vapaa-ajanviettopaikan valinta perustuu säähän, luonnonilmiöön, jolle emme voi yhtikäs mitään. Se, jos jokin, on turhauttavaa.

Ja niin helle, auringonpaiste ja lämpimät kesäpäivät eivät olekaan enää ihania vaan ahdistavia asioita. Niiden ansiosta ihanat työntekijämme eivät saa kesällä toivomaansa määrää vuoroja ja me yrittäjät jäämme lomatta. Ne tekevät postinkantajan aamuisesta visiitistä pelottavan ja rakentavat päähämme kysymyksiä kuten "Olikohan tässä sittenkään mitään järkeä?"

Mutta emme me ole luovuttavaa sorttia. Tuumimme päämme puhki, lisäämme ohjelmaa, parannamme tarjontaa, hyödynnämme viestintää, teemme yhteistyötä ja keksimme uutta. Kehitämme ikioman visan, järjestämme koruiluillan, buukkaamme muusikoita esiintymään, paistamme tulikuumassa köökissä räiskäleitä ja tarjoilemme brunssia myös lauantaisin. Ja toivomme, että se riittää. Hätätapauksessa opettelemme sadetanssin ja pistämme jalalla koreaksi takapihalla.

-i-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Kun avasimme kahvilamme, kaikki oli kuolemanvakavaa. Luonnollisesti. Jännitimme niin paljon, että emme nähneet mitään joustonvaraa tekemisissämme, saati sitten jos jokin oikeasti meni mönkään. Kannoimme cappuccino-kuppeja pöytiin kuin viimeistä ehtoollista ja joskus teki mieli mennä tiskin alle piiloon asiakkaiden astuessa sisään.

Mutta siitä onneksi päästiin, kun aikaa kului. Olemme toisinaan nykyäänkin tiskin alla piilossa asiakkaiden astuessa sisään, mutta se johtuu vain siitä, että ”toimistomme” sijaitsee siellä. Oven vingahtaessa nousee kaksi päätä tiskin alta kuin laatikosta hyppäävät pellet. Nykivistä suupielistä päätellen se on melko huvittavaa.

Leivoin suklaakakkua. Väliin tuli kaikkea ihanaista ja päälle lorotin kahta eri suklaata. Siitä tuli rumin kakku, mitä olen koskaan nähnyt. Harmia lievittääkseni päätin syödä kakkua itse. Mutta se olikin taivaallista! Kaikki ne suklaat ja sisuksen hedelmät tekivät makuelämyksestä mitä ihanimman, vain ulkonäkö oli kaikkea muuta.

Keksimme kakulle nimen ja pistimme myyntiin. Ruma seepran poikanen -kakku meni kuin kuumille kiville, tultiin sitä kyselemään vielä päiviä tämän jälkeenkin. Laatu kun oli kuitenkin kohdallaan vaikka ulkonäkö oli mitä oli. Nimi vetosi sympatiaa tihkuviin asiakkaisiimme, he eivät antaneet ulkonäön olla maistamisen esteenä. Ja hyvä niin, kielet menivät mennessään!

Tämä tuskin toimisi kultasepällä, joka yrittäisi tehdä vihkisormusta. ”Ihan täyttä kultaa se on, siitä pikkurilliin menevästä aukosta sormi sisään. Oi, kuinka möykky edustaa teidän liittoanne rustiikilla tavalla.” Tai kampaajalla. ”Hoito onnistui tosi hyvin vaikka puolet hiuksistasi lojuvat nyt lattialla.”

No, asiaan. Tarkoitukseni ei ole nyt kertoa, että lätkimme aineksia leivonnaisiin vailla minkään muotoista säntillisyyttä ja halua tehdä kaunista. Päinvastoin! Mikä sen mukavampaa, jos cappuccinosta tulee kaunis tai kakusta suloinen.

Tarinani opetus on se, että itsensä liian vakavasti ottaminen voi tehdä harmaasta arjesta joskus pikimustan. Naura itsellesi, tai anna virheet edes anteeksi, jos minkäänmuotoinen hihittely ei ole sinulle ominaista. Virheet taakse ja nenä kohti uusia yrityksiä. Pisama ei ole mielestäni ihovirhe vaan merkki siitä, että ihminen on katsonut aurinkoon.

Mukavaa kevättä, yrittäjät! Virheineen ja onnistumisineen!

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Ennen yrittäjyyttä ihmettelin aina kahviloiden hinnoittelua. Kolme ja puoli euroa kahvista? Sehän on parikymppiä mummonmarkkoja! Ja miten salaatti voi maksaa kahdeksan euroa? ”Eihän nuo raaka-aineet maksa tukussa mitään, ” olin tietävinäni. Ja sitten aloin pyörittää kahvilaa ja tunnustan, tässä ja nyt, etten vieläkään ymmärrä hinnoittelusta yhtään mitään.

Me Bossaliinassa leivomme lähes kaiken itse. Kun ensi kertaa vaivasimme keksitaikinaa, kuvittelimme, että pikkuleivissämme on huima kate, kun raaka-aineet maksoivat vain tuon verran ja myimme niitä 50 sentillä. Samalla haistatimme riistokahviloille pitkät. Sitten laskuja alkoi sadella postiluukusta: sähkö, tiskikoneen osamaksu, vuokra, Teosto, kylmälaitteen korjaus, vakuutus, blaah, möö ja töttöröö. Kaipa nuokin kulut pitäisi jollain tulolla kattaa. Noh, hyvin siitä silti meille jää tämän verran. Ei kun…tämän verran miinus alvit. Ja luottokunnan provisio. Ja pankin tilinhoitokulut. Ja…

Joku viisas neuvoi joskus laskemaan, miten paljon yritys tarvitsee kuukaudessa ja jakamaan se tunteihin ja se tuotteisiin/palveluihin. Ohje kuulostaa simppeliltä, muttei anna minkäänlaisia käytännön eväitä siihen, miten keksin hinnoittelussa tulisi huomioida osa-aikatyöntekijän tapaturmavakuutus.

Kun niitä jättikeksejä sitten vääntää noin 150 kpl viikossa sormet hellinä muistuu mieleen ravintola-alan yrittäjän sanat: ”Muistakaa hinnoitella työnne sen arvoisesti.” Niin se työ, eihän keksin tie kulje aivan itsestään: Ensin tilataan raaka-aineet tukusta, sitten puretaan kuorma ja mitataan raaka-aineet ja rouhitaan suklaa ja hienonnetaan pähkinät ja sen jälkeen möyhitään seoksesta taikinaa, joka jaetaan kahtia ja pyöritellään pötköiksi ja kelmutetaan ja pistetään jääkaappiin ja tarvittaessa leikataan paloiksi ja painellaan kekseiksi ja paistetaan uunissa ja jäähdytetään ja pinotaan ja nostetaan lautaselle ja sitten tyhjä lautanen kerätään pöydästä ja pestään pesukoneessa ja pinotaan taas paikalleen. Ilmaiseksiko? Ei kai sentään. Voivoi, taas meni mönkään.

Ja niinpä eräänä kauniina aamuna jättikeksien hinta tuplaantui ja huoli alihinnoittelusta puolittui.

-i-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Viikko sitten väsytti. Toissapäivän väsytti. Eilen väsytti.

Tavatessani ystäviäni muistin mainita monta kertaa, että olen kamalan väsynyt. Olin sentään piilottanut mustat silmänaluset meikin alle, mutta muuten jaksoin näyttää jokaisella kasvojeni lihaksella sen, kuinka olinkaan voimaton. Sitä, kysyinkö heidän kuulumisiaan, en voi muistaa. Syytän väsymystä.

Melkein kompastuin mattoon töissä. Asiakkaat olisivat nähneet kädestäni kaaressa lentävät astiat ja minut rähmälläni keskellä kahvilaa. Ehdin saman päivän aikana lyödä ristiselkäni pöydän kulmaan, jättää sormeni kassan väliin ja tempoa nilkkani tohjoksi. Siksi tietenkin, tiedäthän sinä. Koska en ollut nukkunut hyvin ja voimia ei ollut.

Nukuin toissayönä koiranunta. Havahduin jokaiseen rasahdukseen, mieheni kääntäessä kylkeään, koiran haukotellessa. Syytin aamulla miestä ja koiraa. Mokomat. Antaisivat ihmisen nukkua! Minä sentään teen enemmän töitä viikossa kuin monet koko kuussa!

Mies sanoi eilen, että hän jäisi sohvalle koiran kanssa, jotta minä saisin kunnolla nukuttua. Yksin sängyssä pyöriessäni mietin, ketäs muutakaan kuin itseäni. Olenko muuttumassa ihmiseksi, jonka koko olemus päivin öin on yhtä yrittämistä? Onko minun elämäni ja minun yritykseni ja minun väsymykseni kaikkien läheisteni yläpuolella?

Kävelin tänään apteekkiin. Ostin korvatulpat. Kaivoin silmälaput kaapista. Päätin opetella juomaan kamomillateetä vaikka en siitä yhtään pidäkään. Yritän rauhoittua ennen nukkumaanmenoa niin, että en mieti mitään, en ainakaan kahvilaani vaikka se ihana onkin.

Ja ennen kaikkea kotona haluan olla vaimo, en yrittäjä.

Lähetän viestin rakkaalle ystävälleni. Mitä sinulle kuuluu.

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Jos olisit puoli vuotta sitten kysynyt minulta, minkä supervoiman olisin halunnut olisin todennäköisesti paininut lentämisen, näkymättömyyden ja vedessä hengittämisen välillä. Nyt valitsisin toisin: haluaisin ehdottomasti pystyä lukemaan ajatuksia.

Kun pyörittää pientä alle 40-paikkaista kahvilaa, jossa on pieni keittiö eikä juurikaan varastoa ja jonka kaiken tarjoilun valmistaa itse, olisi kullan arvoista tietää, mikä milloinkin myy ja kuinka paljon. Kun keitimme litrakaupalla soppaa, loppui salaatti kesken ja keitto päätyi viemäriin. Kun kannoimme torilta kassi kaupalla salaattia, halusivat kaikki heti sopalle ja salaatit tursuivat keittiön joka nurkasta. Kun valmistimme muffinsseja kaipasivat he pullaa ja kun kanelipullat höyrysivät tiskillä kyseltiin kuppikakkujen perään.

Kyselimme ja otimme selvää. Ja pettymykseksemme opimme, että ihmisten sanat ja teot eivät aivan täsmää. ”Onpa mahtavaa, että Turussa on kahvila, joka on auki sunnuntai-iltaisin!” he ihastelivat. Ja sunnuntai-iltana istuimme kahvilassa kaksin. Sillä emmehän me kukaan itsekään tiedä, mitä haluamme. Kyllä minäkin haluaisin (tai kuvittelisin haluavani ja tekeväni) vaikka mitä, mutta todellisuudessa toimin toisin. Sillä aina ei ehdi, muista tai haluakaan.

Koska supervoimia ei valitettavasti ollut jaossa, otimme käyttöön suunnitelma-B:n. Suunnittelimme tarjontamme ja keittiömme niin joustavaksi kuin suinkin mahdollista. Laajensimme tarjontaa, mutta hyödynsimme samoja raaka-aineita. Ostimme suuren pakastinkaapin minimoidaksemme hävikin. Nyt kun on hiljaista, teemme mahdollisimman paljon ennakkoon ja silloin kun tupa on täynnä väkeä, hyödynnämme ennakoinnin tulokset. Niinpä tilanteen yllättäessä, emme ole aivan yhtä liemessä kuin aikaisemmin. Mutta jos niitä supervoimia jossain jaetaan, niin kerrottehan meillekin. Kyllä se ajatustenluku aina pakastettavan sämpylän voittaa.

-ioanna-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Olipa yrittäjä kuinka sisukas hyvänsä, jossain vaiheessa apua on hankittava. Pienelle yritykselle ja etenkin aloittavalle firmalle jokainen rekrytointi on kuitenkin suuri investointi. Kunpa työvoimaa voisi saada ilmaiseksi… 

Työharjoittelu on pienyrittäjän kannalta mitä mainioin asia. Me otimme kahvilaamme nuoren kokkiopiskelijan kolmeksi viikoksi ja ikävöimme häntä nyt päivittäin. Tyttö otti keittiön haltuun ja toimi luotettavasti, itsenäisesti ja tehokkaasti meillä 15 työpäivän ajan. Tiettyinä päivinä tuskin olisimme selvinneet ilman häntä. Lisäksi saimme useita kehitysehdotuksia, ulkopuolisen näkemystä sekä halukkaan ja osaavan extraajan apuvoimia tarvitessamme (harjoittelua parempaa työhaastattelua tuskin on). Harjoittelija puolestaan pääsi toteuttamaan kokin ammattia, tienasi opintopisteitä ja sai vastuullisia ja monipuolisia työtehtäviä sekä arvokasta kokemusta.

Kahden työharjoittelujakson lisäksi meillä Bossaliinassa on toistaiseksi myös suoritettu useita TET-viikkoja. Nuoret saattavat olla kokemattomia ja alalle kouluttamattomia, mutta se ei missään nimessä tee heistä hyödyttömiä. Meillä tettiläiset ovat siivonneet, hoitaneet salia, leiponeet, käyneet kaupassa, hoitaneet postituksia, olleet remonttiapuna, silittäneet, tehneet inventaariota ja suorittaneet vaikka mitä muita työtehtäviä, joista työntekijälle maksetaan. Samalla he pääsevät kulissien taakse ja saavat hiukan työkokemusta, kyseessä on siis molemmin puolin höydyllinen vaihtokauppa.

On meillä toki pari työntekijääkin. Heidän ansiosta kiireestä selvitään, sairastuminen ei pelota ihan niin paljon kuin aikaisemmin ja taikinan tyttärien 14-tuntiset työpäivät vähenivät kolmanneksella. Onneksi. Siitä kannattaa jo maksaakin.

-ioanna-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Se tuli ja näytti kyntensä. Heitti niskaamme räntää ja pimeyttä. Istuimme hiljaisessa kahvilassa ja olimme näkymättömien asiakkaidemme kanssa samaa mieltä. Minäkin jäisin omalle, lämpöiselle kotisohvalle mieluummin kuin lähtisin kyntämään viimaa ja märkää loskaa.

Aluksi oli hankalaa hyväksyä hiljaisia päiviä. Eikö kukaan enää pidä meistä? Oliko tämä nyt tässä? Miten me oikein selviämme? Kyselypuuskan jälkeen piti hieman rauhoitella päätä ja ajatella järkevästi. Tällaista tämä on, kiirettä ja hiljaista eloa, molempia tulee takuuvarmasti.

Kun nyt siinä istuskelimme sen sijaan, että olisimme saaneet keittää kupposia kuumaa ihanille asiakkaillemme, ajattelimme ottaa paperia ja kynän ja aloittaa suunnittelun. Pistimme ylös, mitä uutta kahvilassamme tapahtuisi ensi vuoden alusta lähtien. Saisimmeko muutaman vakkarin tiistaisista käsityöhetkistä aikaiseksi virallisen käsityökerhon, johon kaikki kutimiaan kaihoavat voisivat osallistua? Pistäisimmekö oman jokaviikkoisen visamme pystyyn? Missä ilmoittelisimme tapahtumistamme, mistä kaikista tempauksista hankkisimme julisteen?

Lounaamme muokkautui salaattilistaksi, josta voi valita murkinaa iltaan asti. Tapaslautasemme sai seurakseen pikku-tapakset. Tiistaiset vakkarimme innostuivat kerhosta. Visa sai rungon ja julisteet tekijän.

Yrittäjälle vertaistuki on korvaamatonta. Minun tukihenkilöni on yhtiökumppanini, ilman häntä en uskaltaisi mitään, en jaksaisi toivoa tai kaivaa itsestäni tahtohenkeä. Jos olet yrityksessäsi yksin, hanki yrittäjäkavereita, tee yhteisiä tempauksia muiden yritysten kanssa, verkostoidu, lähde messuille, osallistu tempauksiin, kävele omasta toimistostasi tai putiikistasi ulos ja astu viereiseen sisään. Älä jää yksin hiljaisten päivien kanssa, joskus ne pannahiset voivat ottaa ylivallan.

Muista d-vitamiini, villatakki, tumma suklaa ja se, että olet saavuttanut jo paljon, koska olet saanut yrityksen pystyyn. Nämäkin asiat auttavat alkuhätiin.

Pistetään marraskuun mörölle hanttiin.

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Yritys tarvitsee kassavirtaa ja kassavirta edellyttää asiakkaita. Kaikessa innostuksessa ei kuitenkaan sovi unohtaa, että asiakkaat pitää houkutella ja hakea jostain. Harva nimittäin päätyy asioimaan yritykseen vain siksi, että se on olemassa. Tätä varten täytyy viestiä ja markkinoida ja mainostaa. Vasten yleistä käsitystä siitä ei kuitenkaan välttämättä tarvitse maksaa itseään kipeäksi.

Ilmaiset viestintäkanavat tarjoavat näkyvyyttä pienellä vaivalla, kunhan niitä vain osaa käyttää. Onko tuotteesi tai palvelusi ainutlaatuinen tai ajankohtainen? Onko yrityksesi synty, historia tai tarina mielenkiintoinen? Löydä kiinnostava näkökulma, kirjoita hyvä tiedote ja lähetä se oikeisiin medioihin. Lehdet, radiot, televisiokanavat ja verkkomediat kaipaavat aina aiheita uusia juttuja varten. Yrityksesi saa ilmaista näkyvyyttä ja kasvot sekä parhaassa tapauksessa moninkertaisesti suuremman suunvuoron kuin kalliissa mainoksessa. Sitä paitsi toimitettuun juttuun suhtaudutaan aina myönteisemmin kuin maksettuun ilmoitukseen.

Jos kohderyhmäsi käyttää netin sosiaalisia medioita kuten Facebookia, ota se haltuun. Naamakirjaan ei kuitenkaan kannata perustaa sivuja, jos viestintään ei aio panostaa. Yrityksellä on oltava johdonmukainen ääni ja persoona ja sen tulee olla aktiivinen. Parhaimmillaan saat ilmaisen keskustelukanavan, jossa kommunikoida asiakkaittesi kanssa reaaliajassa.

Bossaliina päivittää Facebook-sivujaan vähintään kerran päivässä. Yhtenä päivänä kerromme mustikkapiiraan juuri valmistuneen, toisena jaamme viikon lounaslistamme ja kolmantena muistutamme viikonlopun Halloween-tapahtumasta. Asiakkaat kommentoivat ja kysyvät ja me vastaamme. Parhaillaan Bossaliinalla on 774 seuraajaa, jotka näkevät kaikki viestimme. Tämän lisäksi seuraajiemme ystävät näkevät meidät. Ja kaikki tämä ilmaiseksi.

Netissä kannattaa tutustua myös suosittuihin keskustelupalstoihin ja blogeihin. Bloggaajillekin voi lähettää tiedotteita, kutsuja ja tuotenäytteitä. He yleensä suhtautuvat yhteydenottoihin positiivisesti ja kirjoittavat mielellään jutun yritykseen liittyen. Keskustelupalstat ja blogit ovat myös loistavaa markkinointitutkimuksen kannalta. Mitä kilpailijoista puhutaan? Mikä kohderyhmää ärsyttää? Mitä he kaipaavat? Mitä sinun yrityksestäsi ollaan mieltä ja miksi?

Muista, että puskaradio on parasta mainontaa! Tuttujen suosittelut kukistavat minkä tahansa ilmoituksen voiman. Ja se ei edellytä kuin tyytyväisiä asiakkaita. Helppoa, eikö totta?

-i-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Oman yrityksen kanssa saattaa taantua pahasti 3-vuotiaan ”minä itte”-vaiheeseen. Tämä koskee erityisesti sitä, kun joku haluaa antaa rakentavia neuvoja ja vinkkejä. Korvat on tullut suljettua erittäin tiukasti ja suu on suoltanut, että kyllä minä osaan ja kyllä minä tiedän. Harvinaisen usein oma asenne on saanut käytännön kautta muistutuksen, että kokeneempia olisi ollut ihan fiksua kuunnella.

Ennen yrityksen perustamista tajusimme onneksi ihan itse sen, että ystävien ja sukulaisten käsiparit ovat tarpeellisia. He saivat juuriharjat, maalisudit, rätit ja pensselit kouraan ja valmistelimme yhdessä tehokkaat kolme viikkoa uutta kahvilaamme. Ilman heidän apuaan olisimme kaiketi palaneet loppuun ja joutuneet hermolomalle ennen ensimmäistäkään oikeaa työpäivää.

Monet vielä keskeneräiset hommat ovat ottaneet silmään työmaalla kulkiessa. ”Kun tuonkin ehtisi joskus tehdä valmiiksi, voi kun olisi aikaa ostaa tuohonkin oikeanlainen hylly, kunpa ja jospa ja voi voi.” Jääkaapin oveen kasvoi huomiota herättävän pitkä lista näistä puolitiehen jääneistä jutuista ja puistelimme päitämme huolista soikeina. Kunnes mieleen nousi vinkki, jonka olimme saaneet kokeneemmalta, mutta olimme heittäneet romukoppaan; mitä jos olisimmekin kiinni yhden päivän ja hoitaisimme asiat kuntoon jääkaapin ovesta ilkkumasta? Vieläkin toisinaan on yllättävää tajuta, että minä voin tehdä niin. Tämä on minun yritykseni. Jos en voi kasvattaa vuorokautta kuudella tunnilla tai säätää itseäni niin, että en tarvitse lainkaan unta, voin ottaa ajan sieltä, mistä kykenen. Tehdäkseni yrityksestäni entistä ehomman, työpaikastani toimivamman, kahvilasta asiakkaille entistä mieluisamman.

Kutsumme taas monet auttavat kädet kanssamme tehopäivänä puunaamaan ja lupaamme pitää korvatkin auki. Joltakin saattaa tulla jokin viisas neuvo, jos meille nyt enää uskaltaa mitään vinkata. Lahjomme kahvilla, jos ei muu auta. Neuvoja tänne, kiitos!

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Olemme olleet yrittäjiä nyt toista kuukautta ja pyörittäneet kahvilaamme neljä viikkoa. Sinä aikana olemme saaneet päivittäin kertoa tarinaa siitä, kuinka Bossaliina sai alkunsa ja miten meistä tuli hullunkurisen kahvilan pitäjiä. Yleensä kysyjä on tuttu tai kiinnostunut asiakas, toisinaan utelija on ollut toimittaja. Niin tai näin, ylivoimaisesti yleisin kysymys on ollut ”Miten te uskalsitte?” ja tyypilliseksi kommentiksi on muodostunut ”Olettepa te rohkeita”.

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen rohkeana. Benji-hyppyä en suorittaisi mistään hinnasta ja verikoe on yksi vastenmielisimmistä asioista, joita tiedän. Lukion jälkeen harkitsin kouluttautumista psykologiksi, mutta lopulta luovuin ajatuksesta, sillä tiesin, että ihmiskohtaloiden setviminen söisi sisintäni liikaa. Niinpä rohkeus ei ole koskaan kuulunut minäkuvaani.

Olemme haaveilleet omasta kahvilasta viisi vuotta, suunnitelleet, keränneet aineistoa, kouluttautuneet ja halunneet ihan tosissaan. Sitten saimme mahdollisuuden toteuttaa unelmamme ja tartuimme siihen. Tietysti. Tilaisuudethan on tehty käytettäviksi. Hullumpaahan olisi ollut kieltäytyä. Sehän olisi tarkoittanut, ettemme oikeasti halunneet kahvilaamme, ettemme olisi olleet tosissamme. Että kaikki tuo suunnittelu ja valmistautuminen ja uho olisi ollut leikkiä, pelkkää puhetta.

Moni on sanonut, että ihailee rohkeuttamme. Että haluaisi tehdä jotain vastaavaa, muttei uskalla. Itse suhtaudun asiaan toisin päin: en uskaltanut olla ryhtymättä kahvilan pitäjäksi. Olenhan ensisijaisesti tilivelvollinen itselleni ja vastuussa omien haaveitteni toteuttamisesta. Jos olisin kieltäytynyt tilaisuudesta, olisin varmasti katunut sitä. Sillä päivääkään ei olisi kulunut, jolloin en olisi ajatellut, millaista elämäni olisi, jos olisin lähtenyt mukaan leikkiin. Joten ehkä pohjimmiltaan kyse onkin rohkeuden sijaan pelosta. Pelkäsin katuvani, jos en edes yrittäisi toteuttaa unelmaani.

Olen haaveilija. Rakastan unelmoida ja unelmoin tosissani. Minulla on niin monta suunnitelmaa, jotka haluan vielä elämässäni toteuttaa, etten tiedä, miten oikein ehdin tehdä niistä kaikista totta. Mutta sen tiedän, että jos en ikinä tee mitään niiden eteen, en voi olla itseeni erityisen tyytyväinen eläkeiän koittaessa. En halua viettää elämääni ajatellen ”mitä jos”. Ja kyllä, onhan se pelottavaa ja jännittävää. Ja ei, se ei missään nimessä ole helppoa. Mutta harva arvokas asia on. Ja jos loppujen lopuksi kaikki menee mönkään eikä mistään tule mitään, olenpahan tehnyt ja oppinut ja kokenut paljon.

Ja piru vie yrittänyt.

-ioanna-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.

Se kävi vähän niin kuin elokuvissa.

Viiden vuoden kahvilahaave ja suunnittelu sai tulta alleen, kun toinen meistä tapasi iltakävelyllä vahingossa yrittäjän, joka etsi suljetulle kahvilalleen pitäjiä. Siitä, kun me pääsimme katsomaan seisahtanutta tilaa, ei mennyt kuin runsas kuukausi ja seisoimme itse tiskin takana myymässä omia leipomuksiamme. Kuulostaa kovin helpolta.

Sen tulimme heti oppineeksi, että yrittäminen on kaikkea muuta. Ennen kuin saimme ovet auki, piti tila siivota, maalata, tapetoida, metsästää huonekalut ja astiat, sopia pankin kanssa sata asiaa, tilata maksukorttipääte, vaihtaa tili luottokuntaan, hankkia ikkunateippaukset, päivittää kassakone, selvittää eri huoltofirmojen yhteystietoja, kun joka ikinen laite päätti vuoron perään lakkoilla. Otimme yöstä mittaa ja saimme kuitenkin halutussa ajassa puljun pystyyn. Ehkäpä juuri se, että paiski hullun lailla töitä oman kahvilan eteen, teki siitä entistä rakkaamman.

Lähdimme hommaan rajallisella budjetilla. Rahan vähyys kuitenkin toimi myös kimmokkeena, sillä se pisti luovuuden liikkeelle, kun piti miettiä miten saada kaikki tarvittava tietyllä summalla. Vuokrasimme ehkä Suomen kamalimman pakettiauton ja karautimme roadtripille. Halusimme luoda Huvikummun ja Mummolan sekoituksen, joten kirpputorit, sukulaisten vintit ja roskalavat olivat aarreaittojamme. Jokainen kaluste ja astia on yksilö. Vanhat tavarat saivat kahvilastamme kodin ja me saimme niistä kahvilaamme sielun. Jokaisella tavaralla olisi varmasti tarina kerrottavanaan. Osan tarinoista toki tiedämmekin.

Kuulin ystävältäni tarinan naisesta, joka rakasti ylenpalttisesti kiharia hiuksia. Hän jaksoi rullata ja kihartaa suoraa tukkaansa joka ikinen aamu. Nainen sairastui syöpään ja hoitojen vuoksi menetti hiuksensa. Hän kuitenkin voitti sairauden ja hiukset kasvoivat taas takaisin. Ne kasvoivat kiharina.

Kun jotakin oikein kovasti toivoo, saattaa toive toteutua. Ei heti, mutta oman jaksamisen, uskomisen ja tekemisen kautta. Ja kuten olemme kolmen viikon yrittämisen jälkeen huomanneet, eivät asiat niinkään helpotu unelman toteuduttua. Sitten sitä vasta ollaan taikinassa kyynärpäitä myöten.

-annu-

Annu ja Ioanna, toimittaja ja mainonnan suunnittelija, aloittivat kahvilasta haaveilun viisi vuotta sitten. Leikekirjoista, barista-, ja yrittäjäkursseista sekä reseptien testailuista leipoutui viimeinkin oma yritys: Bossaliina-kahvila.