Minun yksinyrittäjyydessä työtoveruus ja työyhteisö on suhteellinen käsite. Joskus se ei paljoa eroa palkansaajan vastaavasta. Silloin olen myynyt itseni tekemään töitä rinta rinnan asiakasorganisaation kanssa. Pyöritän tahkoa kuin kuka tahansa palkansaaja. Tulen aamulla ja lähden kun lähden. Minulla on erivärinen henkilökortti, joka kertoo, että olen suorittamassa tarkkaan määriteltyä tehtävää, en muuta. Pääsen yhteisön ihmissuhdeviidakossa helpommalla, minun ei arvioida johtajana eikä työkaverina. Toimeksiantajana vain. Keskityn tehtävän läpivientiin, täyttämään sovitut tavoitteet. Minun ei tarvitse ryömiä uraputkessa, selitellä motivaatiotani kenellekään eikä miettiä, minkä puun takaa seuraava pommi tipahtaa. Tiedän tasan tarkkaan missä mennään. Tai siis missä minä menen. Moni kadehtii ja toivoo, että uskaltaisi myös.
Pikkujouluja edeltävänä työpäivänä erotun massasta. Ilmoitan iloisesti, että en ole tulossa mukaan, jos joku sitä kysyy. Kerron meneväni omiin pikkujouluihini, joita ei lama kaada koskaan ja aina on saunaseuraa luvassa. Eikä koskaan ole morkkista seuraavana päivänä. Elämä senkun paaluttaa itseään onnellisten tähtien alla yhä syvemmälle.
Sitten on aikoja, jolloin liikevaihto ansaitaan kotikonttorista käsin. Silloin saatan jumittua koko päiväksi tuijottamaan dokumentteja tai kirjoittamaan loppuraportteja yksin. Joukossa on kuitenkin aina päiviä, jolloin paras työkaverini on postinhakumatkalla minut kasteleva syysmyrsky, vasta satanut lumi tai kevätaurinko tuoksuvan kahvikupposen kera tuulensuojassa terassilla. Joinain päivinä minulla saattaa olla oikein mukavaa verottajan asiakaspalveluihmisen kanssa, jolla on paha yskänkohtaus kesken puhelun tai itsepintaisen puhelinmyyjän kanssa, jonka torjun iloisesti, asiallisesti ja päättäväisesti.
Iltapäivän kahvitauolle saatan saada seuraa juuri päiväänsä aloittavasta vielä kotona asuvista nuorista aikuisistani, joiden työajat ovat tappavat tai opiskelu löysää. Joskus teini saapuu tuomaan oman mausteensa keskusteluihin huikkaamalla omasta kuukausirahoituksesta huolestuneena jo eteisestä: ”Etkö sinä enää ikinä tee töitä!” Mutta sitten minä jo riennänkin iloisena seuraavaan puhelinpalaveriin ja sieltä toiseen. Olen hetken toiselle globaali ja toiselle lokaali. Vaihdan roolia, toimialaa ja kieltä lennossa kuin paraskin etäasiakaspalveluun erikoistunut toimija.
Joinain päivinä riennän junaan tai bussiin riippuen siitä, minne asiakas kutsuu. Matkustan aina yleisillä pitkin Espoota, Helsinkiä, Vantaata kauemmaksikin. Imen itseeni matkustajien tarinoita tai hoitelen töitäni hiljaisesti uusimman parhaan kaverini Rouva N8:n kanssa. Joskus koukkaan yhteistyökumppanin toimistoon, notkun ovien pielissä, jos joku sattuu olemaan paikalla ja käyn moikkaamassa tuttua kahvilayrittäjää alakerrassa. Ostan vakiokahvin ja vaihdan kuulumiset sielläkin.
Kerran kuussa minulla on aina tapaaminen Debetin ja Kreditin kanssa. Myös Katso-identiteettini haluaa tilityksen ajallaan. Samaan aikaan kuusta pidän yleensä johtoryhmän palaveria itseni kanssa. Kutsun vuoronperään itseäni sisään eri rooleissa kellarikonttoriini, jota perheeni kutsuu kodinhoitohuoneeksi. IT ihminen kertoo, että laseri on vaihdettava, sillä tulosteet muistuttavat utuisia kesäiltoja. Talousihminen kertoo, kuinka pitkäksi aikaa toimeentuloni on turvattu ja markkinointi-ihmisen löylytän normaaliin tapaan, sillä myynnissä ja markkinoinnissa mikään ei koskaan riitä.
Sitten on aikoja, jolloin kelaan työpaikkailmoituksia ja päätän, että nyt tämä tulevaisuuden ennustaminen 8-pallosta saa riittää. Mutta ainakin toistaiseksi juuri silloin puhelin on soinut. Tuttu asiakas on soittanut ja tipauttanut toivon keskelle toimistotuolini vieressä tuoksuvaa puhdasta pyykkikasaa tai raikasta talvipäivää taivaltaessani asiakkaalle toimisto selässäni.
Elämä ja onni ovat saaneet jatkoaikaa työyhteisössä johon kuuluu kaikki. Toistaiseksi. Eihän ne työnantajatkaan muuta lupaa.
- Yksinyrittäjä
