Komissio julkisti keskiviikkona uudistetun Small Business Actin. Se on EU:n yrittäjyyspoliittinen linjapaperi. Paperi on oikein kelvollinen. Haasteena on aina ja ikuisesti se, kuinka hyvät tavoitteet saadaan näkymään käytännön toiminnassa.

Joskus on tullut hymyiltyä vähän vinosti näille maailmoja syleileville ohjelmajulistuksille. Esimerkiksi sille, että Suomen hallituksen tavoitteena on ”tarjota yrittäjyydelle ja innovaatiotoiminnalle Suomessa maailman paras toimintaympäristö.” Hymyn vetää vinoon se oletus, että mitään ihmeitä ei käytännössä tapahdu.

Koskaan ei kuitenkaan pitäisi suhtautua kyynisesti siihen, että yrittäjyyden eteen luvataan tehdä rajusti töitä ja tavoitteet asetetaan korkealle. Eihän tilanne silläkään korjaudu, että tavoitetasoa lasketaan. Pitää vain pystyä huolehtimaan siitä, että annetut lupaukset lunastetaan. Small Business Actin uudistaminen tähtää oikeisiin asioihin: tehostetaan täytäntöönpanoa, monitoroidaan etenemistä, edellytetään jäsenvaltioidenkin raportoivan tekemisistään.

SY:n eilisessä tiedotteessa totesin, että julkisten hankintojen kohdalla uusittukin Small Business Act jätti toivomisen varaa. Ohjelmassa kyllä kannustetaan kaikkia EU-maita toteuttamaan komission kokoamat Parhaat käytännöt, joiden tavoitteena on parantaa PK-yritysten mahdollisuuksia kilvoitella julkisista hankinnoista. Käyttääkseni klassista edunvalvontailmausta linjaus on oikeansuuntainen mutta riittämätön. Koko julkisen sektorin, niin valtion kuin kuntienkin, pitää ottaa PK-yritysten aseman parantaminen strategiseksi tavoitteekseen. Sellaisiin talkoisiin jäsenvaltiot olisi pitänyt haastaa.   

*****

Törmäsin lauantaina kohtalokkaaseen naiseen. Tai pikemminkin hänen autoonsa. Siitä meinasivat kärsiä kaikki tämän viikon suunnitelmat, mukaan lukien työmatka Suomeen. Tarina ei ole minulle eduksi, mutta kerron sen kuitenkin.

Olin lähdössä hakemaan vieraita lentokentältä tyttäreni kanssa. Aikataulu oli tiukka. Silloin sitä toivoo pääsevänsä toimimaan tehokkaasti. Ja mitä kävi? Avasin autotallin oven todetakseni, että ajotien tukkii sininen Peugeot 307. Kuskia ei näkynyt missään. Tämä on aika tyypillistä belgareiden meininkiä liikenteessä. Piittaamatonta ja tyhmää.

Lämpenin nopeasti ja reippaasti. Ensimmäiseksi kehitin raivokkaat tööttäykset omalla autollani. Tulos: Noin kaksikymmentä päätä työntyi naapuruston ikkunoista ihmettelemään möykkää. Autolle ei tietenkään tullut ketään. Vilkuttelin siinä naapureille ikään kuin he olisivat olleet yrityksiäni kannustamassa ja palasin vähän nolona ongelman kimppuun.

Meidän autollamme ei mitenkään päässyt ajamaan väärin pysäköidyn kärryn sivuitse. Harkitsin auton puskemista helkkariin, mutta luovuin ajatuksesta hetken sillä herkuteltuani. Enemmän tyttäreni riemuksi kuin vakavissani tartuin seuraavaksi Peugeotin puskuriin. Yritin samalla nostaa ja työntää autoa taaksepäin. Tulos: Auto ei mennyt mihinkään. Katu-uskottavuuteni rippeetkin kyllä menivät. Ja selkä meni täydellisesti jumiin riuhtomisesta.  

Seuraavaksi olisin todennäköisesti purrut auton pyyhkijän sulat poikki silkasta raivosta. Siinä vaiheessa auton omistaja, tuo kohtalokas nainen saapui paikalle. Oli syystäkin melko säikähtäneen näköinen.  Lausuin hänelle eräitä sanoja, joita nyt asiaankuuluvasti kadun syvästi. Onneksi hän oli kovin ranskankielinen, eikä toivottavasti poiminut aivan kaikkia hienosyisen kommunikoinnin yksityiskohtia.

Hullua reuhtomista auton kanssa kadun enemmän kuin naisen mollaamista. Selkä on jäykkä edelleen. Se ei vertynyt edes siitä, että juoksin seuraavana päivän parin tunnin lenkin. Ihme juttu. Oli pakko taas nöyrtyä ja alkaa tehdä selkää venyttäviä ja vahvistavia liikesarjoja. Ne ovat tylsempiä kuin auton retuuttaminen tai lenkkeily. Mutta järkevämpiä, se on valitettavasti tunnustettava.

Antti Neimala, antti.neimala@yrittajat.fi

Kirjoittaja on Suomen Yrittäjien EU-edustaja Brysselissä.

>> Tutustu myös muihin yrittajat.fi -sivujen blogeihin!