Etusivu > Blogit > Papula Nevinpat

Etsi

Turkulainen Helsingissä – biologi patenttiasiamiehenä

Vielä muutamia vuosia sitten mielikuvani diplomi-insinööristä oli opiskelijabileiden tupsulakki, joka ei biologiporukkaan törmätessään malttanut olla kommentoimatta joko kohtaamaansa sukupuolijakaumaa tai sitä mitä kaikkea hienoa Otaniemessä on. Sitten – eräiden urapolun mutkien kautta – päädyin patenttiasiamieheksi alalle, jossa karkean arvioni mukaan 70 % kollegoistani on diplomi-insinöörejä.

En aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota, sillä kollegani ovat mukavia ja sosiaalisia ihmisiä, enkä siksi osannut lainkaan epäillä heidän taustassaan piilevän jotain epäilyttävää. En myöskään koskaan ollut jäänyt pohtimaan sitä, mitä teekkari mahtaa tehdä sen jälkeen, kun hän ei enää asu teekkarikylässä ja heilu haalari päällä kaupungilla.

Pikkuhiljaa minulle on kuitenkin valjennut, että outolintu taidankin olla minä. Filosofian maisteri on patenttiasiamiehenä poikkeus, eikä tohtoreitakaan näytä kovin paljon asiamiestoimistojen listoilta löytyvän. Mistä tämä johtuu? Patenttiasiamiehenä toimiminenhan edellyttää muun muassa ylempää korkeakoulututkintoa tekniikan alalta tai muuta soveltuvaa korkeakoulututkintoa. Kun tekniikaksi lasketaan käytännössä mikä tahansa luonnontiedepohjainen ala, fyysikon, tietojenkäsittelytieteilijän tai biokemistin pitäisi kelvata yhtä lailla kuin insinöörinkin. Patenttiasiamiehen työ on lisäksi ennen kaikkea juridista työtä ja oppimiskäyrä oikeudellisten tosiasioiden analysointiin sekä argumentointiin lienee yhtä jyrkkä kummallekin.

Koska patentointi on perinteisesti ollut insinöörien pelikenttää, osansa diplomi-insinöörivaltaisuuteen on ehkä perinteillä ja tuttujen ratkaisujen helppoudella. Kun työpaikkaa hakee ihminen, jolla on samankaltainen koulutus kuin rekrytoijalla, on varmasti helpompaa muodostaa mielikuva opiskelujen tuomasta osaamisesta. Onhan koulutuksen perusrakenne jo omilta haalarivuosilta tuttu. Toisaalta voi olla, että patenttialan rekrytointi ei tavoita tai kiinnosta niitä yliopistotaustaisia, joilla ehkä olisi parhaat edellytykset kehittyä hyviksi patenttiasiamiehiksi.

Kokemukseni mukaan patenttiasiamiehen ammatti on melko tuntematon akateemisissa piireissä (”Niin sä oot siis siellä Kampissa siinä… Onko se nyt joku virasto, vai mikä?”). Vaikka itse tiesin jo väitöskirjaani viimeistellessäni, että haluan patenttialalle töihin, minullekin patenttiasiamiehen työn sisältö selvisi konkreettisesti vasta työt jo aloitettuani. Kaltaisteni tapausten kanssa rekrytoijalta vaaditaankin epäilemättä melkoista pelisilmää, sillä ”pystymetsästä” patenttiasiamieheksi koulutettava on yritykselle riski-investointi. Tällaisessa tilanteessa mikä tahansa hakijan piirre, joka ”parantaa ennustetta” saattaa painaa todellista arvoaan enemmän.

Olipa syy luonnontieteilijöiden vähäisyyteen patenttiasiamiehinä mikä tahansa, on sekä suomalaisten patenttiasiamiesten että heidän asiakkaidensa etu, että alalle saadaan houkuteltua parhaat kyvyt. Ainakin kannattaa tähdätä siihen, että rekrytointi tavoittaa myös vähän epätodennäköisemmät tulokkaat ja ehkä myös alan tunnettuutta saisi melko pienellä vaivalla parannettua. Yliopistojen kampuksilla piileksii varmasti monta potentiaalista tulevaa patenttiasiamiestä.

Pinja Jaspers
pinja jaspers

Pinja Jaspers on Papula-Nevinpatin patenttiasiamies. Pinjalla on noin kymmenen vuoden kokemus geneettisestä ja molekyylibiologisesta tutkimustyöstä ja hän on julkaissut lukuisia korkeatasoisia tieteellisiä artikkeleita kansainvälisissä sarjoissa. Pinja viimeistelee patenttioikeudellista pro gradu –tutkielmaansa Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.

 

Pinja Jaspers
pinja jaspers

Pinja Jaspers on Papula-Nevinpatin patenttiasiamies. Pinjalla on noin kymmenen vuoden kokemus geneettisestä ja molekyylibiologisesta tutkimustyöstä ja hän on julkaissut lukuisia korkeatasoisia tieteellisiä artikkeleita kansainvälisissä sarjoissa. Pinja viimeistelee patenttioikeudellista pro gradu –tutkielmaansa Helsingin yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan.