EU:n direktiivi vähimmäispalkoista ajaa kiertotielle
EU:n lainsäädäntöelimet ovat saaneet valmiiksi direktiivin riittävistä vähimmäispalkoista. Useimmissa EU-maissa vähimmäispalkat perustuvat lakiin. Suomi on yksi harvoista EU-maista, joissa lakisääteistä vähimmäispalkkaa ei ole. Direktiivi ei edellytä Suomea säätämään vähimmäispalkoista laissa, mutta se sisältää ristiriitaisia ja tulkinnanvaraisia määräyksiä työehtosopimusjärjestelmästä.
Sosiaalisten kysymysten merkitys on korostunut viime vuosina EU:n toiminnassa. Vahva sosiaalinen Eurooppa on nykyisin keskeinen EU:n tavoite. Osana tätä kehitystä EU:n komissio antoi kaksi vuotta sitten ehdotuksen vähimmäispalkkadirektiivistä.
Komission tavoite on sinänsä vilpitön. EU-kansalaisten ansiotasoa halutaan parantaa ja varmistaa, että palkalla voi elää. Ajatus EU:sta ratkomassa jäsenvaltioiden sosiaalisia kysymyksiä on kuitenkin käytännössä erittäin vaikea. Kunkin jäsenvaltion työmarkkina- ja sosiaaliturvajärjestelmä on kehittynyt pitkälti omista lähtökohdistaan. Järjestelmät ovat siksi hyvin erilaisia.
Myös EU:n toimivalta työmarkkinakysymyksissä on rajallinen. Siksi tavoitteita yritetään saada aikaan ikään kuin kiertotietä. Vähimmäispalkkadirektiivi on tästä oivallinen esimerkki. On vaarallista, että EU:n toimivaltaa pyritään keinotekoisesti venyttämään alueille, joille se ei kuulu.
Suomen Yrittäjät on suhtautunut kriittisesti vähimmäispalkkadirektiiviin antamiseen. Kritiikkimme kohde ei ole se, etteikö riittävän vähimmäispalkan määräytymiseen olisi tarpeen olla selkeä järjestelmä, vaan se, että direktiivin sisältö on erittäin tulkinnanvaraista ja aiheuttaa siksi riskejä. Vaikka voidaan arvioida, ettei direktiivi edellyttäisi Suomessa välittömiä lainsäädäntömuutoksia, EU-tuomioistuimen tulevat tulkinnat direktiivistä voivat muuttaa tilannetta arvaamattomalla tavalla.
Direktiivi jättää jäsenvaltioiden valittavaksi sen, perustuuko vähimmäispalkka lakiin vai työehtosopimuksiin. Siten Suomessa, jossa vähimmäispalkat perustuvat alakohtaisiin työehtosopimuksiin, ei ole tarpeen tehdä välittömiä muutoksia lainsäädäntöön. Direktiivissä ei toisaalta edellytetä, että työehtosopimukset pitäisi voida määrätä yleissitoviksi.
Työehtosopimukset on asetettu direktiivissä kuitenkin ensisijaiseksi palkkojen määräytymisen keinoksi lakisääteisiin järjestelmiin nähden. Direktiivissä jopa edellytetään, että jäsenvaltiot luovat toimintasuunnitelman ja edistävät työehtosopimustoimintaa, jos työehtosopimusten kattavuus ei ole riittävän korkea. Tämä on sikäli ristiriitaista, että työehtosopimusten tekeminen perustuu aina vapaaehtoisuuteen – ja se on myös todettu direktiivin johdanto-osassa. Työehtosopimusten tekeminen on oikeus, ei velvollisuus.
Ristiriitaista on myös se, että direktiivin mukaisia työehtosopimuksia ovat vain työnantaja- ja työntekijäliittojen väliset sopimukset. Yrityskohtaiset työehtosopimukset tai muut työpaikalla suoraan työntekijöiden kanssa tehdyt paikalliset sopimukset jäävät direktiivin määritelmän ulkopuolelle.
Tämä on sikäli nurinkurista, että Suomessa pienillä työpaikoilla on hyvät edellytykset tehdä ratkaisuja myös paikallisesti. Työ- ja elinkeinoministeriön työolobarometrin mukaan pienillä työpaikoilla on vuodesta toiseen paras luottamus ja muutenkin edellytykset työehdoista sopimiseen.
Vaikka vähimmäispalkkadirektiivi ei estä esimerkiksi paikallisen sopimisen laajentamista tai yleissitovuuden modernisointia, se on osa kehitystä, jossa EU-sääntelyä tuodaan sellaisille alueille, joihin se ei sovellu. Jos Suomessa päädyttäisiin lakisääteiseen vähimmäispalkkaan, direktiivi asettaisi merkittäviä reunaehtoja järjestelmän sisällölle.
Ei ole järkevää tukea kehitystä, jossa EU-sääntely puuttuu syvästi jäsenvaltioiden järjestelmiin ja kaventaa jäsenvaltion mahdollisuuksia harjoittaa työ- ja sosiaalipolitiikkaa omista lähtökohdistaan.
Muita kiinnostavia aiheita
