Lausunto komission Valkoisesta kirjasta koskien kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvista vahingonkorvauskanteista

Työ- ja elinkeinoministeriö

Valkoisen kirjan tavoitteista yleisesti

Kilpailulain rikkomisen vuoksi vahinkoa kärsineen oikeus vahingonkorvaukseen on sisällä yhteisön lainsäädännössä. EY:n tuomioistuin on vahvistanut tämän periaatteen päätöksissään 2001 ja 2006. Koska vahingonkorvauslain säännökset ovat erilaisia eri jäsenvaltioissa, tilanteen on katsottu vaativan yhteisön ja jäsenvaltioiden yhteisiä toimenpiteitä.

Komission Euroopan parlamentin kehotuksesta laatimassa valkoisessa kirjassa kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvista vahingonkorvauskanteista on esitetty viisi erilaista toimintalinjaa, joista jatkovalmisteluun on valittu tehokkaimmaksi arvioitu linja 2. Tämän toimintalinjan mukaisten uudistusten tavoitteena on saada aikaan tehokas vähimmäissuoja EY:n perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklan vastaisista toimista vahinkoa kärsineille.

Ehdotetuilla toimenpiteillä on tarkoitus luoda tehokas siviilikanteisiin perustuva kilpailulain noudattamisen valvontajärjestelmä. Lähtökohtana pidetään täyden korvauksen periaatetta. Uusiin säännöksiin perustuvilla vahingonkorvauksilla arvioidaan olevan varoittava ja ehkäisevä vaikutus tulevien rikkomisten suhteen.

Ehdotuksen sisältämät uudistukset toisivat Suomen lainsäädäntöön siihen aiemmin kuulumattomia uusia periaatteita, kuten tuottamuksesta riippumaton vastuu, epäsuoran ostajan vahingon korvaamisvelvollisuus sekä laskennallinen korvausvastuu. Etenkin tuottamuksesta riippumattoman vastuun ja laskennallisen korvausvastuun käyttöönottamiseen suhtaudumme kielteisesti.

Kantajan oikeudellinen asema: epäsuorat ostajat ja ryhmäkanteet

Komissio ehdottaa EY:n tuomioistuimen päätöksien mukaisesti, että jokaisen yrityksen tai henkilön tulee voida vaatia kansallisessa tuomioistuimessa kilpailuoikeuden rikkomisesta hänelle aiheutuneen vahingon korvaamista. Ehdo
tuksen mukaisesti myös ns. epäsuorat ostajat vaihdannan eri portaissa ja kuluttajat tulisivat oikeutetuiksi korvauksiin.

Suoran ostajan vahingon ja kilpailuoikeuden rikkomisen välinen syy-yhteys on yleensä helppo todeta, mutta epäsuorien ostajien kokeman tulonmenetyksen ja rikkomuksen välinen syy-yhteys on vaikea osoittaa. Koska vahinkoa voi vaatia myös suora ostaja, tulee varmistaa, ettei rikkoja joudu korvaamaan vahinkoa useampaan kertaan, ensin omalle sopimuskumppanilleen ja sen jälkeen epäsuoralle ostajalle tai tämän ostajalle. Ehdotuksessa on rikkojalle annettu mahdollisuus puolustautua väitteellä, että vahingonkorvauksen vaatija on siirtänyt ylihinnan eteenpäin omalle ostajalleen. Vahingonkorvausvaateita koskevat oikeusprosessit tulevat kuitenkin olemaan vaikeita ja aikaa vieviä.

Ehdotuksessa katsotaan, että on tarpeen luoda mekanismi, jolla vahinkoa kärsineiden yksittäiset korvaushakemukset voidaan yhdistää, jotta pienten yritysten ja arvoltaan vähäisen vahingon kärsineiden tahojen mahdollisuudet kanteen nostamiseen paranevat. Tähän tarkoitukseen ehdotetaan kahden ryhmäkanteisiin liittyvän järjestelmän yhdistelmää, joissa kummassakin on nykyisestä laista poikkeava kanteen nostamismahdollisuus.

Ensimmäinen järjestelmä sisältää ehdotuksen edustuksellisesta kanteesta, jonka voi nostaa vain siihen oikeutettujen yksikkö. Silloin, kun kanteen nostaja on nimetty virallisesti etukäteen tai jäsenvaltio vahvistaa kantajan etukäteen tapauskohtaisesti, toteutuu tavoite perustellusta ja oikeudenkäynnin kannalta taloudellisesta käsittelystä.

Toinen järjestelmä mahdollistaa suostumukseen perustuvan edustuksellisen kanteen, jonka voisi nostaa vahinkoa kärsineiden joukko. Tähän mahdollisuuteen suhtaudumme kielteisesti. Se voi johtaa erikoiseen tilanteeseen, jossa kantajaryhmittymiä syntyy useita ja kanteiden käsittely tapahtuu eri oikeuksissa ja eri aikaan. Kun kanteen perusteena on sama kilpailurikkomus, olisi perusteltua keskittää kaikki siihen liittyvät asiat samaan oikeudenkäyntiin tai ainakin samaan erikoistuneeseen tuomioistuimeen.
Mikäli myös yksittäisille vahingonkärsijöille annetaan mahdollisuus yhteiseen kanteeseen, on luotava riittävät varotoimet, ettei niitä nosteta kokeiluluonteisesti tavoitteena saada asiassa sovinto vahingonkorvauksista, vaikka näyttö ei riittäisi oikeudessa. Näin voi käydä, jos korvauskanteiden osalta ei noudatettaisi nykyistä oikeudenkäyntikulujen korvaamisperiaatetta, jonka mukaan häviäjä maksaa vastapuolen kulut.

Kummankin ehdotetun järjestelmän osalta katsomme kuitenkin, että uutta erityisesti kilpailuoikeudellisiin tapauksiin kohdennettua ryhmäkannejärjestelmää ei tulisi luoda.

Osapuolten mahdollisuus tutustua todisteisiin

Komissio ehdottaa, että vahingonkorvauskanteiden yhteydessä turvataan osapuolten välinen tietojen esittämistä koskeva vähimmäistaso. Sen toteuttamiseksi esitetään, että kansallisilla tuomioistuimilla olisi erityisissä olosuhteissa oikeus määrätä osapuolet ja myös kolmannet tahot esittämän tiettyihin luokkiin kuuluvat oleelliset todisteet.

Todisteiden esittämisvelvoite sisältää aina väärinkäytön riskin. Sitä koskevat määräykset onkin kirjoitettava niin selkeästi, että kantaja ei voi vaatia asiaan liittymättömiä asiakirjoja nähtäväkseen. Todisteiden laaja esittämisvelvollisuus voi johtaa liikesalaisuuksien paljastumiseen. Mikäli kantajalle annetaan mahdollisuus kohdistaa esittämisvelvollisuus myös kolmansiin tahoihin, tulee kantajan esittää vaatimukselle huomattavasti painavampia perusteluita kuin rikkojaan kohdistettu esittämisvaatimus.

Oman ongelmansa muodostaa se, että asiakirjojen säilytysvelvollisuus lain tai muiden määräysten nojalla on eripituinen erityyppisten asiakirjojen osalta. Silloin, kun minkään säännöksen tai velvoitteen nojalla asiakirjoja ei enää tarvitse säilyttää, ei asiakirjoja välttämättä ole enää olemassa. Vahingonkorvauskanne voi tulla oikeuden käsittelyyn todennäköisesti vuosien kuluttua rikkomuksen tapahtumisesta. Esimerkiksi kauppa, jota rikkomus koskee voi olla tapahtunut jo vuosia ennen tutkinnan alkamista. Kohtuuttomien näyttövaikeuksien välttämiseksi ja oikeusvarmuuden takaamiseksi selvintä olisi, että vahingonkorvausten vaatimiselle asetettaisiin aina kohtuullinen vanhentumisaika ja takaraja vahingon syntymisestä. Tämän vanhentumisajan jälkeen kyseistä aikaa edeltävien asiakirjojen puuttumista ei tulisi lukea esittämisvelvollisen vahingoksi.

Komissio ehdottaa myös, että tuomioistuimella tulisi olla oikeus määrätä seuraamuksia sen estämiseksi, että tärkeitä todisteita tuhotaan tai jätetään esittämättä. Tähän ehdotukseen on esitettävä samat huomautukset kuin asiakirjojen esittämisvelvollisuudesta on edellisessä kappaleessa sanottu. Siltä osin kuin vanhoja asiakirjoja ei enää ole olemassakaan, ei siten tule määrätä mitään sanktiota oikeudenkäynnissä. Määräyksen antohetkellä vielä olemassa olevia asiakirjoja ja lain tai muun määräyksen nojalla tuolloin vielä säilytettäviä asiakirjoa voidaan määrätä edelleen säilytettäväksi vahingonkorvauskanteen käsittelyn ajaksi.

Kansallisten kilpailuviranomaisten päätösten sitovuus

Valkoisessa kirjassa todetaan, että tietyissä jäsenvaltiossa ei kansallisen kilpailuviranomaisen tekemää lopullista tai muutoksenhakutuomioistuimen tekemää päätöstä hyväksytä näyttönä kilpailulainsäädännön rikkomisesta. Tämän johdosta komissio ehdottaa, johdonmukaisen art. 81 ja 82 soveltamisen turvaamiseksi ja oikeusvarmuuden lisäämiseksi, että em. elimen päätös tulisi katsoa kaikissa jäsenvaltioissa hyväksyttäväksi näytöksi rikkomisen tapahtumisesta.

Periaatteessa suunniteltu ehdotus yhtenäistäisi ja selkiyttäisi rikkomissäännöksiä EU:n alueella. Vielä tällä hetkellä eri jäsenmaissa on jossakin määrin niin erilaiset kansalliset määräykset ja tulkintakäytännöt, että esitetyn periaatteen käyttöönottamiselle emme näe juuri edellytyksiä. Mikäli velvollisuus soveltaa toisen jäsenvaltion kilpailuviranomaisen päätöstä säädettäisiin voimaan ennen kuin oikeuskäytäntö jäsenmaiden välillä on yhtenäistynyt, jouduttaisiin vaikeasti hallittavaan tilanteeseen.

Tuottamusta koskeva edellytys

Eri jäsenvaltioissa suhtaudutaan eri tavalla tuottamusta koskeviin edellytyksiin kilpailulain rikkomistapauksissa. EY:n tuomioistuimen oikeuskäytännön sekä vaikuttavuusperiaatteen nojalla komissio toteaa, että kilpailurikkomuksesta aiheutuneen vahingon osalta tuottamusta koskevia edellytyksiä voidaan rajoittaa. Tämän mukaisesti komissio ehdottaa, että silloin kun vahingon kärsinyt on osoittanut, että 81 tai 82 artiklaa on rikottu, loukkaajan olisi vastattava vahingon korvaamisesta, ellei rikkominen johdu tosiasiallisesta anteeksiannettavasta erehdyksestä. Komissio katsoo siten, että loukkaajan vahingonkorvausvastuu voisi tällöin syntyä myös ilman tuottamusta.

Mielestämme ilman tuottamusta syntyvä vahingonkorvausvelvollisuus on poikkeuksellisen ankara. Vastaajan voi olla vaikea esittää perusteita siitä, milloin kyse on anteeksiannettavasta erehdyksestä. Erityisesti pienyritysten osalta olisi kohtuullista, että vahingonkorvausvelvollisuus edellyttäisi aina tuottamusta. Heidän mahdollisuutensa käyttää yritystoiminnassaan apunaan kilpailulainsäädäntöä tuntevaa lakimiestä ja tunnistaa kilpailun rajoite on usein olematon. Toisaalta pienyrityksen toiminnasta on hyvin harvoin vaikutuksia kilpailun toimivuuteen.

Harkittaessa tuottamuksesta riippumattoman vahingonkorvausvastuun säätämistä kilpailulainsäädännön rikkojalle on perusteellisesti mietittävä, onko syytä nostaa kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus erityisasemaan muihin vahingonkorvauksiin verrattuna. Kilpailuoikeudellisessa rikkomustapauksessa kyseessä on usein vahinko, joka kanavoituu usean ostajan kautta lukuisille epäsuorille ostajille, jolloin vahingon määrä jokaista vahinkoa kärsinyttä kohti on harvoin merkittävä. Mikäli tuottamuksesta riippumaton vastuu otetaan kilpailulainsäädäntöön, tulisi vaadittavalta vahingolta edellyttää merkittävyyttä esimerkiksi vahingon kärsijän taloudellisen asemaan nähden. Mikäli pienikin vahinko oikeuttaisi korvauskanteen nostamiseen, tulisi järjestelmästä erittäin ankara ja ankaruus kohdistuisi todennäköisesti pieniin yrityksiin, joiden kilpailulain tunteminen on puutteellista.

Vahingonkorvauksen määrä

EY:n tuomioistuimen päätöksissä on vahvistettu, että kilpailuoikeuden rikkomistapauksissa loukatulla tulee olla oikeus täyteen korvaukseen vahingosta. Täysi korvaus kattaisi todellisen tappion, myynnin vähenemisestä johtuvan tulonmenetyksen ja koron loukkaamistapahtumasta vahingonkorvauksen maksupäivään. Samalla kuitenkin on myönnetty, että vahingon määrän laskeminen tulee monessa tapauksessa olemaan sangen vaikeaa. Tämän vuoksi komissio on ilmoittanut pyrkivänsä laatimaan yksinkertaiset ohjeet vahingon arvioinnista.

Komissio on ehdotuksessaan todennut, että varsinkin silloin, kun kantajana on epäsuora ostaja, vahingonkorvausten laskeminen todellisen vahingon mukaan on vaikeaa. Vaikka vahingon selvittäminen olisi hankalaa, pääsääntönä tulee kuitenkin olla aina todellisen vahingon korvaaminen. Muussa tapauksessa vahingonkorvauksena tuomittava summa muodostuu sakon luonteiseksi ja se antaa eri tilanteissa olleille loukatuille täyttä vahinkoa suurempia tai pienempiä korvauksia. Vahingonkärsijä voisi tällöin jopa ennalta laskea, minkälaisen korvauksen hän komission laatimien ohjeiden mukaisesti saisi. Ehdotuksessa katsotaan, että vahingonkorvauksella tulisi olla myös pelotevaikutus, joka lisäisi kilpailuoikeuden noudattamista. Ajatus, että vahingonkorvausta käytettäisiin pelotteena kilpailulain noudattamiseksi, ei ole kestävä. Kyseinen en-nakko estävän sanktion anto-oikeus seuraamusmaksuineen on jo säädetty kilpailuviranomaisten käytettäväksi. Toista sakon tyyppistä korvausta ei tule enää säätää.

Mahdollisten vahingonkorvausten laskennasta annettujen ohjeiden toimivuutta voidaan arvioida vahingon määrän osalta esimerkkitapauksen avulla. Silloin kun loukkaaja myy kokonaisen koneen tai laitteen, voidaan vahinko määritellä perityn ylihinnan perusteella jos se voidaan näyttää toteen. Haasteellinen tilanne syntyy, kun kilpailuoikeuden rikkoja on sähköisen komponentin valmistaja. Yksittäinen komponentti voi päätyä yhdellä ostajalla yritykselle myydyn sorvin osaksi, toisella auton osaksi ja kolmannella kotikäyttöön ostetun ruohonleikkurin osaksi. Jos kaikille vahingonkärsijöille laskettaisiin vahingon määrä samansuuruiseksi, saa joku kantaja vahingonkorvausta verrattuna todelliseen vahinkoon liian vähän ja toinen kantaja saa korvausta liian paljon. Laskentaohjeiden laatiminen niin yksityiskohtaisiksi, että niiden perusteella päädyttäisiin edes lähelle todellista vahinkoa, josta vahingonkorvausoikeudessa tulisi aina olla kyse, on todennäköisesti mahdotonta. Jos tällaiset ohjeet kuitenkin laaditaan, tulee asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle jättää aina mahdollisuus poiketa arviointisäännöistä ja määrätä korvausvelvollisuus todellisen vahingon mukaiseksi.

Ylihinnan edelleen välittäminen

Komissio ehdottaa, että kilpailulain rikkomiseen perustuvassa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä vastaajalla olisi oikeus käyttää puolustuksenaan sitä, että kantaja on siirtänyt ylihinnan eteenpäin omalle ostajalleen. Perustelut, jotka komissio on ehdotukselleen esittänyt, ovat sinänsä hyväksyttäviä. Mikäli kyseisen kaltaista puolustautumista ei sallittaisi, johtaisi se kohtuuttomaan tulokseen, kun joku ostajaketjussa saisi vahingonkorvausta tai rikkoja joutuisi sitä korvaamaan enemmän kuin vahingon todellinen määrä olisi.

Vanhentumisaika

Komissio ehdottaa, että viiden vuoden vanhentumisaika alkaa kulua aikaisintaan siitä hetkestä, kun keskeytyksettä jatkuva tai toistuva rikkominen loppuu ja vahingon kärsijällä voidaan kohtuudella olettaa olevan tieto rikkomisesta ja hänelle aiheutuneesta vahingosta. Lisäksi ehdotetaan, että uusi vanhentumisaika alkaa siitä ajankohdasta, kun kilpailuviranomaisen päätöksestä tulee lopullinen.

Esitettyjen säännösten mukainen vanhentumisajan alkaminen ja päättyminen on ongelmallinen. Mikäli kaikkien vahingonkärsijöiden on mahdollista vaatia korvauksia loukkaajalta kilpailuviranomaisen lopullisen päätöksen jälkeen kahden vuoden ajan, voi vahingon syntyhetki olla hyvinkin kaukana. Se voi olla jopa yli kymmenen vuotta aikaisempi tapahtuma. Vahingonkorvausten vaatimiselle tulisikin asettaa jokin vanhentumisaika vahingon aiheutumishetkestä, koska muuten vahingonkorvauksen näyttökysymykset ja todisteiden hankinta tulevat olemaan hyvin vaikeita. Tilanne voi johtaa oikeusvarmuuden heikkenemiseen ja toisaalta myös kokeiluluontoisten oikeudenkäyntien lisääntymiseen.

Oikeudenkäyntikulut

Siviilioikeudellisessa prosessissa on yleisesti hyväksytty ja lakiin kirjattu periaate, että häviäjä maksaa vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Tämä sääntö on syytä säilyttää pääperiaatteena myös kilpailuoikeuden rikkomiseen perustuvissa kanteissa. Mikäli kanne voitaisiin nostaa ilman uhkaa velvollisuudesta häviötapauksessa korvata vastapuolen oikeudenkäyntikuluja, on vaarana, että nostetaan kokeiluluonteisia kanteita. Etenkin näin voi käydä, jos vahingonkorvausta voitaisiin vaatia ilman näyttöä tuottamuksesta. Vahingonkorvauksen vaatija voi kokeiluluonteisella kanteella yrittää saada sopimus vahingonkorvauksesta vastaajan kanssa hankalan ja aikaa vievän prosessin uhalla.

Vahingonkorvauskanteiden käsittelystä yleisesti

Kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvat vahingonkorvauskanteet ovat useasta syystä hyvin monimutkaisia. Sen vuoksi tuomioistuimessa nostettavia kanteita koskevat säädökset ja periaatteet pitää laatia mahdollisimman selkeiksi ja yksinkertaisiksi. Prosessin tulee olla edullinen ja mahdollisimman nopea. Vastaajaa kohtaan pitkä ja aikaa vievä oikeudenkäynti, jossa joudutaan selvittelemään monimutkaisia vahingon syntymis- ja siirtymiskysymyksiä, on jo sellaisenaan tehokas uhka kilpailulain vastaisesta toiminnasta. Mikäli vahingonkorvausvelvoite voisi syntyä ilman tuottamusta tai oikeus voisi jo oikeudenkäynnin alussa vahvistaa, että kantajaa ei tulla velvoittamaan korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikuluja edes tämän hävitessä asian, asetetaan yrityksille jo niin tiukkoja velvoitteita, että liiketoiminnan kehittyminen vaarantuu. Voidaankin kysyä, tarvitaanko kilpailulain rikkomiseen liittyvän vahingon korvaamiseen näin poikkeuksellisia säännöksiä.

SUOMEN YRITTÄJÄT

Martti Pallari
johtaja

Anja Tuomola
lainopillinen asiamies