Isän lausahdus jäi pysyvästi perheyritystä vetävän Esa Vikmanin mieleen: ”Ensin työ ja aatteet, sitten akka ja vaatteet”

Luonnonkivet ja ihmiset, Vikmanin Kiven toimitusjohtaja Esa Vikman summaa työnkuvansa.

– Sitähän se on. Olemme tekemisissä luonnonmateriaalien ja ihmisten kanssa. 

Hautakivi on yleensä viimeinen asia, jonka kuolleen omaiset tai läheiset hoitavat.  

– Ihmiset tulevat valitsemaan muistokiven vasta, kun kokevat olevansa siihen valmiita, ja meiltä lähdetään helpottuneena, kun viimeinenkin asia on hoidettu. Siksi ala ei minusta ole ollenkaan synkkä, Vikman sanoo. 

Kotkassa Kymin vanhan rautatieaseman vieressä sata vuotta sijainnut Vikmanin kivi on paikallisille tuttu yritys, jonka asiakkaat ovat Kaakkois-Suomessa akselilla Loviisa-Virojoki.  

Vikmanin Kiven tarina alkoi vuonna 1925, kun Esa Vikmanin isoisä Verneri vaimoineen tuli Orimattilasta Kotkaan kivenhakkaajaksi.  

– He kulkivat junalla ja katsoivat tässä kohtaa, että siinähän olisi hyvä kiviliikkeen paikka, kun raakakivet voisi tuoda junalla. Ja hautausmaatkin olivat tässä lähellä, Esa Vikman kertoo. 

Niin sai alkunsa Vikmanin Hautakivihakkaamo. Useita tonneja painavat kivenmurikat tuotiin yrityksen tontille junalla. Ne nostettiin junanvaunusta pihalle, ja sitten niitä ruvettiin käsittelemään, kiilaamaan pienemmiksi ja hiomaan. 

– Se on ollut mahdoton savotta. Ihmettelen, miten käsin hiomalla on edes voinut käsitellä niin isoja kiviä. 

Verneri Vikman johti yritystä vuoteen 1954, jonka jälkeen ohjat otti hänen uudistusmielinen poikansa, Esa Vikmanin isä Osmo. Osmo muun muassa investoi uuteen keksintöön kivisahaan, jolla kivien käsittely helpottui huomattavasti. Lisäksi hän otti ensimmäisenä käyttöön pyöräkuormaajan, joka muutti kivenlouhinta-alaa radikaalisti. Vuonna 1964 hän aloitti Kotkan punaisen graniitin viennin Etelä-Eurooppaan. 

– Nyt 94-vuotias äitini sanoo ottaneensa positiivisesti isän tuonaikaisen lausahduksen, että ensin työ ja aatteet, sitten akka ja vaatteet, Esa Vikman naurahtaa.

Kivenhakkaajat leikkikavereina 

Esa Vikman siirtyi yrityksen johtoon vuonna 1990. Samana vuonna yrityksen ulkomaanvienti myytiin suuremmalle louhijalle Palin Granit Oy:lle, ja Vikmanin Hautakivihakkaamon nimi lyheni Vikmanin Kiveksi. Esa Vikman kertoo, että sukupolvenvaihdos kävi kivuttomasti, sillä hän kasvoi ajatukseen, että kulkisi jonain päivänä isänsä jalanjälkiä. 

– En koskaan kyseenalaistanut sitä. On ollut aina selviö, että ryhdyn tähän yrittäjäksi, hän painottaa. 

Vikmanien kotitalo sijaitsee samalla tontilla kuin yritys, joten Esa Vikman kasvoi kivenhakkaajat leikkikavereinaan. 

– Siihen aikaan he tekivät töitä pihalla pölyn takia. Kun he kyllästyivät minuun, he sanoivat, että mene katsomaan hiojaa. Eihän sellaisesta voinut tulla muuta kuin kivialan yrittäjä. 

Kiviyrityksen tontilla ovat kasvaneet myös Esa Vikmanin pojat Arttu ja Olli. Jälkimmäinen teki ensimmäiset kivikauppansa kuusivuotiaana. 

– Olli raahasi pihalle hallin päätyyn erikoisemman näköisiä kiviä. Muistan ikäni sen herrasmiehen, joka kysyi, että mitäs nämä ovat ja tarjoutui ostamaan kivet. 

Poikien on tarkoitus jatkaa yritystä isänsä jälkeen, mutta Esa Vikmanin mukaan siihen on vielä aikaa vähintään kymmenen vuotta. Hänen isänsä Osmokaan ei malttanut luopua töistä kunnolla koskaan. 

– Eläkkeellä isällä kävi aika pitkäksi. Vielä 82-vuotiaana hän hakkasi kivensivuja, sanoi, että niin pysyy kunnossa.  

Korona säikäytti 

Esa Vikman aloitti 2000-luvulla hautakivien rinnalla ympäristökivien tekemisen. Ne tarkoittavat esimerkiksi kaupunkien puistojen ja viheralueiden kiviportaita, portinpieliä, reunakiveyksiä ja muistomerkkejä. Vikmanin Kiven kuuluisin kiviteos on puutarhaneuvos Heikki Laaksosen suunnittelema Purjepöytä Kotkan Katariinan meripuistossa. Yritys on myös saanut kaksi Vuoden ympäristörakenne -kunniakirjaa, vuosina 2012 ja 2015. 

Vikmanin Kivi lopetti oman louhintansa vuonna 2004, jonka jälkeen se on ostanut käyttämänsä kivet kotimaisista louhimoista. Esimerkiksi musta graniitti tulee Korpilahdelta ja Varpaisjärveltä, punainen graniitti Ylämaalta ja Kotkasta.  

Muistokiviala on suhteellisen vakaa.  

– Siihen täytyy olla tyytyväinen. Silti talvella on liian hiljaista ja keväällä kiireistä, koska uusia kiviä ei voi asentaa jäätyneeseen maahan. 

 Vikman kertoo, että yritystä ovat koetelleet lähinnä 1990-luvun lama ja vuonna 2020 alkanut koronaepidemia.  

– Ensimmäisenä koronakeväänä ihmettelimme, miten on mahdollista, että se vaikuttaa meihinkin niin paljon. Puhelin lakkasi soimasta. Istuimme ja ihmettelimme, mitä seuraavaksi. 

Koronan tuoma pysähdys säikäytti, mutta Vikmanin mukaan siitä on jo toivuttu. 

– Liikevaihto on palannut koronaa edeltävälle tasolle. 

Hautakivissäkin on muotinsa 

Jos jokin muistokivialalla on muuttunut, niin hautakivet.  

– Niissäkin on muotinsa, vaikka se vaihtelee hitaammin kuin hameenhelman pituus, Vikman sanoo. 

Vielä 1970-luvulla ihmiset pelkäsivät erottua ja halusivat välttämättä samanlaisen hautakiven kuin naapurihaudallakin. Siispä 1970-luvulla tehdyt hautakivet ovat yleensä mustia ja täsmälleen samankokoisia. 

– Ne ovat sen aikakauden tuote. Kun valittiin samanlainen kivi kuin muillakin, se ei ollut liian pröystäilevä eikä toisaalta köyhän näköinen. 

Muoti muuttui 1980-luvulla, kun mustan kiven rinnalle tuli värejä, punaista ja harmaata.  

– Enää ei kyselty, mitä muille tulee, vaan otettiin sellainen kivi, joka miellytti omaa silmää, Vikman kertoo. 

Nykyisin muotia on sivuiltaan lohkottu, luonnonkiven näköinen kivi. Pyrkimys yksilöllisyyteen näkyy myös hautakivissä. 

– Työvaiheita on enemmän. On siirrytty koneellisten vuosikymmenten jälkeen taas enemmän käsityöläisiksi. 

Nykyisin seurakunta rajoittaa hautapaikkojen kokoa, ja kuolleita tuhkataan enemmän kuin ennen. Niinpä vanhoihin, alun perin kahden henkilön hautoihin lasketaan suvun muidenkin jäsenten uurnia.  

Tämä työllistää Vikmanin Kiveä, sillä vanhoja hautakiviä käsitellään uusiksi niin, että kiveen mahtuu useampi nimi. 

Esa Vikman arvioi, että Vikmanin Kiven tulevaisuus näyttää hyvältä. Firma työllistää neljä henkilöä, joista kaikki Olli Vikmania lukuun ottamatta ovat työskennelleet yrityksessä yli 20 vuotta. Työtehtävätkin ovat eriytyneet. On esimerkiksi kaivertaja, hioja ja louhija. 

Vikman sanoo tehneensä pitkiä päiviä, mutta se ei ole häntä tai hänen vaimoaan Katjaa koskaan häirinnyt. 

– Tuntuu ihan hullulta, kun sanotaan, että ryhdy yrittäjäksi, niin saat itse valita työajat. Päivä on pitkä, jos meinaa pärjätä. Minulle pitkä päivä ei ole koskaan tuntunut rasittavalta, se on ollut elämäntapa.