Jouni Laiti pitää hengissä Tenon jokiveneiden pitkää perinnettä, mutta elämäntyöltä puuttuu jatkaja – ”Teen surutyötä koko ajan”

Ennen kuin saamelainen venemestari Jouni Laiti, 75, nousee aamulla sängystä, hän miettii, mitä päivän aikana pitäisi saada aikaiseksi. 

– Silloin se on päivä täysi. Minulla on melkein joka aamu sellainen miettimishetki.

Laitin veneverstas Tenon vene on sijainnut 1990-luvulta saakka Utsjoen keskustassa. Siellä hän veistää perinteisiä Tenon jokiveneitä. Niitä hän on tehnyt viimeiset 60 vuotta. Veneenteon taidon hän oppi isältään.

– En varmaan ollut kuin 13–14-vuotias, kun rupesin pyörimään isäni perässä veneverstaalla Nuvvuksenjoen rannalla.

Isän ja pojan venetyömaa sijaitsi ulkona. Vuonna 1972 kotikylään Nuvvukseen saatiin sähköt, ja paria vuotta myöhemmin isä rakensi 99-neliöisen hallin. 

– Sehän tuntui jo isolta. Siellä oli oikein keskuslämmitys, ja tuntui ruhtinaalliselta, että talvellakin sai tehdä veneitä.

Joulukuussa 2025 Laiti sai elämäntyöstään Pro Finlandia -mitalin. Hänen käsistään on syntynyt satoja jokiveneitä, kelkkoja ja ahkioita.

– Haluan kiittää, että minä ja toinen saamenkäsityöläinen Ilmari Tapiola saimme tällaiset mitalit. Se on saamenkäsityön arvostamista ja todella lämmittää vanhaa sydäntä.

Joki oli elämä

Kun Laiti aloitti elämäntyönsä, hänen kotikylänsä vieressä kulkeva Tenojoki oli paikallisille kaikki kaikessa.

– Se ei ollut ainoastaan elämäntapa, se oli elämä. Kalastus oli hyvin tärkeää toimeentulon kannalta, ja vene oli myös kulkuneuvo. Maanteitä ei ollut, joten jokea pitkin liikuttiin kesäisin veneellä, talvisin siellä kulki jäätie.

Laiti muistaa, miten jäiden lähtöä odotettiin keväisin innolla, jotta päästäisiin kalaan. Lapin syrjäseudulla monen tulot muodostuivat erilaisista satunnaisista ansioista, kuten kalastuksesta.

– Meidänkin perheellä oli pieni maatalous. Ei se paljon tuonut, mutta vähän leivänsyrjää.

Leveämpiä veneitä

Laiti on saanut veneenveistämisestä elantonsa melkein koko elinikänsä, ja koko sen ajan hän on halunnut tehdä veneistä aina vain parempia.

– Aina mietin, miten voisin helpottaa ja nopeuttaa veneen tekoa, parantaa mallia. Minulla on aina mielessä hyvin toimiva ja kaunis vene.

Nykyiset Tenojoen veneet ovat pidempiä ja leveämpiä kuin 1960-luvulla. Ennen veneitä kuljetettiin sauvomalla, nykyisin niissä on moottori. Nykyveneitä käyttävät pääasiassa kalastusturistit, monet ensimmäistä kertaa. Leveä ja pitkä vene on turvallisempi kuin kapea. Sellaista on helpompi ajaa.

– Onhan se parempi, että asiakas pysyy veneen sisä- kuin ulkopuolella, Laiti naurahtaa.

Kalastusveneiden lisäksi Laiti tekee isompia safariveneitä, joilla kuljetetaan turisteja jokialueilla. Suurin Laitin tekemä vene on 14,5-metrinen safarivene Norjaan, jonne hän muutenkin myy paljon veneitä.

Luonnonkaarista sormiliitokseen

Suurin veneenveistämistä helpottanut muutos on sormiliitos. Vielä uransa alkuaikoina Laitin piti löytää sopivia, kaarevia puita veneen kaariksi. Sitä varten piti matkustaa sadan kilometrin päähän Inariin.

– Oli niin kauhean työlästä rämpiä Inarin hakkuumailla etsimässä venepuiksi käyviä kaaria ja löytää, mitä nyt sattui löytämään.

1990-luvun puolivälissä Laiti alkoi pohtia tutun puutyönopettajan kanssa, miten hommaa voisi helpottaa.

– Siellä hoksattiin, että sormiliitos olisi aika mullistava juttu. Meillä ei ollut sormiliitosterää, mutta saimme sellaisen lainaan jostakin Tornion puutyön oppilaitoksesta. Siitä se sitten lähti ja helpotti työtä aika lailla.

Sormiliitoksella veneen kaaripuut voitiin liittää yhteen, eikä kaarevia luonnonpuita enää tarvittu.

Ilman piirustuksia

Nuorempana Laiti teki 50–60 venettä vuodessa. Viikossa saattoi syntyä kaksikin soutuvenettä, mutta se tarkoitti töitä lähes vuorokauden ympäri. Laiti ei ole koskaan tehnyt piirustuksia veneistä, vaan mallit ovat olleet hänen mielessään.

– Nykyisin soutuveneitä menee kaupaksi vähemmän, mutta onneksi firmat ovat ostaneet isoja veneitä, niin olen pysynyt leivänsyrjässä kiinni.

Aikoinaan Laiti teki myös moottorikelkan rekiä, joita myi esimerkiksi Etelämantereen suomalaisille, venäläisille ja norjalaisille merentutkimuslaitoksille.

– Niitä on monesti nähty telkkarissakin.

Viime vuonna Laiti pääsi veistämään perinteisen, kapean kansanveneen Kansallisoopperan rekvisiitaksi.

Seuraaja puuttuu

Tenolle menevät veneet eivät yksinään elätä Laitia, mutta venetilauksia tulee netin kautta ympäri maailmaa.

– Norjasta, Ruotsista, Irlannistakin. Katsottiin vaimon kanssa kartalta, että kyllä sielläkin on jokia, joissa pystyy asiakkaita kuskaamaan.

Eniten Laitia huolettaa, ettei jatkajaa hänen elämäntyölleen ole löytynyt. 

– Teen siitä surutyötä koko ajan. Omia lapsia on, mutta he eivät ole kiinnostuneet veneenveistosta.

Nyt Laitin pelko on, että vuosikymmenten aikana hankittu ja hiottu perinteinen käsityötaito valuu hukkaan. Hän on kyllä opettanut veneen tekemistä erilaisilla lyhytkursseilla, mutta niillä ei vielä tehdä seuraajaa, joka ottaisi jatkaakseen Laitin ylläpitämän veneperinteen.

– Ne vähäiset nuoret, joita täällä on, lähtevät opiskelemaan ja jäävät kaupunkiin valmistuttuaan. Syrjäkylät kuolevat, ja väestö pienenee.

Laiti aikoo kuitenkin itse jatkaa veneiden parissa päivä kerrallaan. 

– En ole lopettamassa, vaikka vaimo monesti sanoo, että eiköhän tuo riitä. Vaikka olen iäkäs, tykkään tehdä veneitä. Aina vain verstas vetää puoleensa.