Kangasalla on tarjolla tarinoita teiltä
Tiet ovat aina olleet merkittävä yhteyksien luoja. Niitä pitkin ovat liikkuneet tieto, sotajoukot, kauppatavarat sekä tietysti ihan tavalliset ihmiset. Jos haluaa saada läpileikkauksen suomalaisen tiestön viimeisestä vuosisadasta, kannattaa suunnaksi ottaa Kangasala ja siellä Auto- ja tieliikennemuseo Mobilia.
Mobiliassa avautui keväällä kaksikin näyttelyä, joissa keskeisessä roolissa molemmissa ovat nimenomaan tiet. Koneita ja ihmisiä -näyttely kertoo teiden rakentamisen ja ylläpidon historiasta, niiden parissa työskennelleitä ihmisiä unohtamatta. Tie vie – Museotiet suomalaisuuden peilinä -valokuvanäyttelyssä puolestaan nostetaan parrasvaloon suomalaiset museotiet.
Työllistämistahto ohjasi tien tekoa
Valtion vastuulle teiden rakentaminen ja kunnossapito siirtyi Suomessa vuonna 1921. Samoihin aikoihin lisääntynyt autoliikenne teki ajankohtaiseksi myös teiden aurauksen talvisin. Reki kulki hangessakin, mutta kumipyörät vaativat tasaisemmat tienpinnat. Työllistäminen on ohjannut suomalaista teiden rakennusta hyvin vahvasti. Teitä rakennettiin työttömyystöinä, kun muuta työtä ei ole ollut.
Suuri rooli varatyömailla oli etenkin 1920–1930-lukujen taitteen lamavuosina, mutta onpa väylien veistelyllä myöhemminkin työllistetty porukkaa. 1950- ja 1960-luvulla maanteitä pykättiin pitkälti työpoliittisin perustein ja usein juuri talvella, jolloin töistä oli muuten pulaa. Todellisista motiiveista kertoo aika paljon sekin, että koneiden käyttämistä välteltiin tietoisesti. Näin maksimoitiin työllistävä vaikutus.
Maailmanpankki vauhditti siirtymistä kustannustehokkaaseen ajatteluun
Koneiden määrä kuitenkin kasvoi, kun Suomi sai teiden rakentamiseen 1960- ja 1970-lukujen aikana kaikkiaan kolme Maailmanpankin myöntämää lainaa. Tällä oli iso vaikutus tienrakentamispolitiikkaan. Työllisyyden sijaan etusijalle nousivat liikenteen tarpeet ja koneiden avulla toteutettu kustannustehokas rakentaminen.
Vuosisadan viimeisten vuosikymmenten aikana sekä koneet että työmaat suurenivat, ja samalla petraantui myös työturvallisuus ja -ergonomia. Työntekijöitä tarvittiin aiempaa vähemmän, ja urakoitsijoiden määrä tietyömailla kasvoi. Sama suunta on jatkunut edelleen. Tietyömaiden henkilömäärä on edelleen vähentynyt, ja tiekoneisiin on tullut tietotekniikkaan perustuva koneohjaus.
TERÄSKARHU 9 vuodelta 1954 on suomalaisvalmisteinen tiehöylä. Koneiden käyttäjät pääsevät näyttelyssä ääneen virtuaalihahmoina.
Isojen koneiden ystävä tuskin jää kylmäksi
Koneita ja ihmisiä -näyttelyssä pääsee tutustumaan tiekoneisiin eri vuosikymmeniltä. Esimerkiksi tiehöyliä esillä on hevosvetoisesta mallista kolmeen tuoreempaan karhuun. Näyttelyn vanhimpiin koneisiin kuuluu vuosimallin 1926 höyryjyrä, joka oli aikanaan Helsingin kaupungin käytössä. Vuosisadan alkupuolella koneiden käyttö oli tosin vielä harvinaista, työpoliittisista syistä pitkään suosittiin tosiaan lapiota. Kaivinkoneiden yleistyessä lapiomiesten tarve väheni radikaalisti. Kangasalla näytteillä oleva Pikku-Jussi – kaivinkone esimerkiksi korvasi parikymmentä ihmistä.
Raskaiden koneiden ystäville näyttely lienee melkein pakkorako. Pikku-Jussin lisäksi näyttelyssä on muita kaivinkoneita, pyöräkuormaaja sekä kuorma-autoja. Suurimpia esineitä on Gradall-tieluiskakone, jollaista on käytetty muun muassa Saimaan kanavaa rakennettaessa. Siirtotyömaa-aikoja kuvaavat työmiesten ja ruokalan emännän asuntoparakit ja kokemukset siirtotyömaalla asumisesta.
Museossa niin ikään huhtikuussa avautuneessa valokuvanäyttelyssä tutustutaan Suomen kaikkiin 22 museotiehen. Näyttely on useita kertoja palkitun valokuvaaja Jetro Stavénin ja kuvajournalisti Johanna Erjansalon ensimmäinen yhteinen valokuvaprojekti. Teiden lisäksi projektissa myös museoteiden varsilla asuvat tai liikkuvat ihmiset pääsevät kertomaan siitä, mitä tiet heille merkitsevät.
Molemmat näyttelyt ovat nähtävillä Mobiliassa joulukuun 19. päivään saakka.
Teksti: Ville Kulmala
Kuvat: Mediakettu
Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pirkanmaan Yrittäjä -lehdessä 11.5.2021
