Kari oppi päreenteon naapurin isännältä – Nyt pärekatot ovat elättäneet hänet 40 vuotta: ”Kun aloitin, sanottiin, ettei kukaan tee”

Yrittäjä Kari Siikanen ryhtyi tekemään pärekattoja melkein sattumalta. Hän kasvoi pientilalla Keski-Suomessa Toivakan kunnassa, ja 1980-luvun puolivälissä alkoi miettiä kotitilalle sivuelinkeinoa.

– Silloin puhuttiin, että tulee joku EY ja tappaa pienet maatilat. Mietin, että meidän paikka on juuri sellainen pientila.

Liki 80-vuotias naapurinisäntä osasi tehdä päreitä, joten Siikanen kyseli häneltä kahvipöydässä, miten kattopäre oikein tehdään. Isäntä kertoi, suostui näyttämäänkin ja pian hän alkoi toimia oppimestarina Siikaselle.

– Teimme ensimmäiset päreet vanhalla pärehöylällä. Alaa ei opeteta missään, vaan se oppi on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Kaikki vanhat isännät osasivat tehdä päreitä.

Vuonna 1985 Siikanen perusti yrityksen Karin Päre ja Puu. 

– Ihmisillä oli silloin lystiä. Sanoivat, ettei kukaan nyt pärekattoja tee. Mutta yrittäjän pitää olla itsepäinen, kunhan ei jääräpäinen. Niin me pärjäsimme ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Päreet ovat elättäneet Siikasen perheineen 40 vuoden ajan.

Kunnat suurin työllistäjä

Siikanen on löytänyt asiakkaat alusta asti erilaisilta messuilta. Messuilla hänellä oli mukana vanha pärehöylä, jolla hän esitteli päreiden höyläämistä paikan päällä.

– Se kiinnosti ihmisiä. Siinä sivussa myytiin liikelahjoja ja saatiin uusia tuulia. Se oli markkinointikanavamme, lehtimainontaan ei juurikaan panostettu.

Eniten Siikasta työllistävät kunnat, jotka korjaavat ja entisöivät museokohteitaan. Myös Museovirasto käyttää hänen palvelujaan jatkuvasti. Historiaa vaalivat yksityishenkilöt teettävät rakennuksiinsa pärekattoja tai entisöivät niitä peltikattojen tilalle.

– Kohteet ovat historiallisia. Mieleen tulee esimerkiksi presidentti Svinhufvudin kotipaikka Kotkaniemi, jonne teimme katon joku vuosi sitten. Päärakennuksen katto on Suomen suurimpia pärekattoja.

Helsingin Seurasaaressa Siikanen tekee pärekattoja lähes joka kesä. Hänen kädenjälkeään on myös esimerkiksi Sibeliuksen kotitilan Ainolan pärekatto sekä taiteilija Akseli Gallen-Kallelan museon katto.

Päreiden tekeminen vaatii luovuutta, sillä standardoitua päreentekokonetta ei ole olemassa. Jokainen päreentekijä valmistaa päreet omalla tavallaan. Siikanen on rakentanut oman koneensa ikivanhan pärehöylän pohjalta. 

– Hyvin toimiva siitäkin on tullut. Miksipä keksiä pyörä uudelleen?

Liikelahjoja Wärtsilälle

Siikanen kertoo, että alalla riittää töitä, mutta työllistyminen vaatii matkustushalukkuutta. 

– Työt eivät ole kotipaikkakunnalla. Teemme kohteissa myös muita pikkuhommia, koska vanhoissa rakennuksissa on muutakin korjattavaa kuin katto. Joskus on töitä liikaakin, mutta siitäkin on selvitty.

Pärekattojen sesonki on huhtikuun loppupuolelta syys-lokakuulle. Talvisin niitä ei tehdä. Aikaisemmin Siikanen valmisti talvisin liikelahjoja, nykyisin hän tekee ja myy polttopuuta.

Liikelahjojen aikakausi loppui kymmenisen vuotta sitten, kun kysyntä hiipui ja kilpailu kiristyi.

Aikoinaan niitä kävi kaupaksi paljon.

Siikanen kertoo, kuinka erään kerran Wärtsilän telakan liikelahjoista vastannut henkilö löysi autoa siivotessaan Siikasen yrityksen päreelle painetun käyntikortin.

– Siitä seurasi, että teimme Wärtsilälle kymmenkunta vuotta kelloja liikelahjoina talvet läpeensä. Jonkin aikaa oltiin sikäläisen kellokoneiston maahantuojan suurin asiakas. 

Yhä vähemmän sopivia kuusia

Päreiden raaka-aine, tiukkasyinen korpikuusi, vähenee kovaa vauhtia. Kuusen täytyy kasvaa tarpeeksi kuivalla alueella, jotta se pysyy vähän kitukasvuisena.

– Sopiva puu menee helposti teollisuuden hampaisiin, eikä sitä tällainen pikkunikkari saa.

Siikasen yrityksen pärepuut tuodaan tukkirekoilla pohjoisesta Keski-Suomesta noin 200 kilometrin säteeltä.

– Nykyisin kuljetuskustannukset ovat niin merkittäviä, ettei pieniä eriä kannata hankkia. 

Järjestely on toiminut samojen metsänomistajien kanssa jo vuosikausia, mutta Siikanen ennakoi, että jatkossa oikeanlaisista puista tulee pula.

”Maalaismies ei ole bisnesmies”

Siikanen tekee myös tuohikattoja, ja niidenkin suhteen tilanne on hankala. 

– Olen itse maalaismies ja voin siksi arvostella muita maalaismiehiä. Mielestäni maalaismies ei ole bisnesmies, Siikanen naurahtaa.

Siikanen maksaisi pelkästä tuohesta metsänomistajalle yhtä paljon kuin tämä saisi hakkuupuusta. 

– Silti lähitienoillakin näkee, kun hakkuukone kaataa hyvää koivikkoa, ja sinne menevät tuohet muun mukana.

Kysymys ei ole siitä, etteivät metsänomistajat tietäisi Siikasen ostavan tuohta. 

– Joka kevät ilmoittelen lehdessä, että ostetaan tuohenkiskontaan sopivaa koivua. Mutta ei se kauppa vain käy.

Siikanen korostaa, että koivun voi myydä tuohen irrottamisen jälkeen normaalisti, jolloin metsänomistaja saisi tuloja sekä tuohesta että koivupuusta.

Supliikki kunnossa

Lähitulevaisuudessa edessä on sukupolvenvaihdos. Siikasen pojat, 35 ikävuoden molemmin puolin, aikovat ryhtyä luotsaamaan isänsä yritystä. Pojat ovat olleet mukana eri työmailla pienestä pitäen ja hallitsevat katon tekemisen kaikkine työvaiheineen.

Veljeksistä toinen toimii autopeltiseppänä omassa yrityksessään, toinen on töissä samassa firmassa.

– Juuri pidimme palaverin teemasta, miten perinne saadaan säilymään. Nyt meillä alkaa olla kohteita, jotka katetaan jo toista kertaa.

– Pojat sanoivat, että tekevät kattoja niin kauan kuin minä teen päreitä.

Pojat ovat tehneet kattokeikkoja myös itsenäisesti. Siikanen muistaa erityisesti Sibeliuksen Ainolan katon.

– Tehtiin päreet, annoin kuorma-auton avaimet ja sanoin että siinä on osoite.

Keikka meni hyvin, ja seuraavana kesänä Siikanen meni itse samaan paikkaan katon tekoon.

– Minä hyvin varovaisesti kysäisin talonväeltä, että miten pojat pärjäsivät. He saivat ihan täydet pisteet, nuoret miehet ymmärsivät pitää supliikin kunnossa. Se onkin hirveän tärkeää, ettei tee töitä tuppisuuna, jos joku tulee kyselemään.

Siikanen kertoo, ettei turistikohteissa yleensä voi välttyä yleisöltä, sillä pärekaton tekeminen on nykyisin niin harvinaista.

Isä-poika-suhde toimii

Siikanen sanoo, että työmailla isä-poika-suhde on aina toiminut hyvin.

– Se vaatii pelisilmää kummaltakin osapuolelta. Ja jos se on kohdallaan, niin kyllä se toimii. Molempien on vain annettava periksi, kun saman asian voi tehdä kahdella lailla. Ei se minun oma mielipiteeni ole aina se oikea. 

Siikanen on nyt 68-vuotias ja tehnyt eläkkeelle jäämistä parin vuoden ajan. Hän arvelee, että touhuaa kattojen parissa ”niin kauan kuin kenkä nousee”.

– Maalaismiehen, ainakin minun kohdallani on jumalattoman suuri onni, että saa itse päättää ja valkata työnsä. Korjailla koneita, tehdä ja kehittää niitä. Se on haave, jonka olen toteuttanut.