Tervetuloa Kokkovuoreen! – Haulikkoammunta on helppo, mutta haastava laji, johon on helppo jäädä koukkuun

Aaa, että. Vasta ammuttuun haulikon hylsyn aromi on upea. Minielämys keskellä elämystä. Ja kuten tuoksuilla kuulemma on tapana, muistojakin se pulpauttaa mieleen. Edellisen kerran ruudinjämiä olen nuuhkinut kansallisvelvollisuutta suoritettaessa. Siitä on tovi. Ainakin niin pitkään, että kokemus on saanut päälleen kultauksen. Ampujanakin taisin olla aika kova. No joo, myönnetään. Tähän muistikuvaan vaikutti se, että äsken ihka ensimmäinen ammukseni osui kiekkoon. Hieno laji!

Nyt ei tosin olla armeijassa, joskin melko liki. Kokkovuoren haulikkoampumakeskus kun sijaitsee aivan Satakunnan lennoston naapurissa. Tarkalleen ottaen olemme juuri nyt Kokkovuoden trap-ampumaradalla numero kaksi. Ja jos vieläkin täsmennetään, ampumapaikkani on numero yksi. Tai kuten rataslangilla todetaan, olen kivellä yksi.

Trap-ammunnassa idea on osua kiekkoihin. Ne lähtevät 15 metrin päässä meistä sijaitsevasta heitinhaudasta ja niin, että kiekkojen lentorata on summittainen. Sekin yllättää ensikertalaisen, että kiekonheitintä ohjaa itse ampuja. Jokaisen ampujan edessä on mikrofoni, johon hihkaisemalla kiekko nousee ilmaan. Huutamalla esimerkiksi hep alkaa tapahtua. Viiden nyt ammuttavan harjoituslaukauksen jälkeen vuorossa on vielä 20 kierroksen kilpailu. Niin ja mainitsinko jo, että se ensimmäinen kiekkoni oli osuma.

Viivalle lähti neljä

Pirkanmaan Yrittäjä -lehden seurueessa on allekirjoittanut ja kolme ampujaa. Kvartetista kokenein on minut radalle jo viime keväänä ensi kerran yrittäjätapahtumaan kutsunut Jarmo Hautamäki, Pirkkalan Yrittäjien monitoimimies. Hänen ammuntakierroksiensa laskemiseen evät taida enää edes yhden ihmisen sormet riittää.

Me muut olemme tällä radalla untuvikkoja. Onnekseni mukaan lähti kaksi jo ala-asteelta saakka tuntemaani kaveria, Kimmo Haapaniemi ja Pekka Oinonen. Aseeseen me kaikki kolme olemme tarttuneet viimeksi armeijassa. Eikä sielläkään haulikkoihin, jotka ovat tulikeppimme tänään.

Ratamestarin tavannut muistanee kohtaamisen

Eletään viime joulukuun välipäiviä, joten ampumaradalle päästiin nyt keskellä viikkoa. Varsinaisesti aikataulusta ja muista käytännön asioista olen sopinut ratamestari Janne Hokkasen kanssa. Häntä voi hyvällä syyllä pitää Mr. Kokkovuorena.

Jos olet käynyt paikassa ampumassa viimeisen kymmenen vuoden aikana, todennäköisesti olet mieheen törmännyt. Ja uskallanpa väittää, että kaveri on luultavasti jäänyt mieleen. Janne Hokkasesta kun ei saa sellaista väritöntä seinäruusua tai harmaata ja huomaamatonta hiirulaista tekemälläkään. Ison fyysisen koon lisäksi hänelle tuntuu olevan myös iso persoona. Hänelle ampumarata on ollut työpaikka viimeiset 15 vuotta.

Kertaus on opintojen äiti. Avainasiat käydään läpi vielä ennen kuin Hokkanen antaa panoksia meille. Meillä yhden panosrasian kahdestakymmenestä kudista viisi käytetään harjoittelukierroksella, ja varsinainen kisa ammutaan 20 ammuksella.

Turvallisuus on ykkönen

Ottaen huomioon kuinka monenlaista erilaista lupakorttia Suomessa tarvitaan erilaisten töiden tekemiseen, on miltei ihmetyksen paikka, että ampumaan pääsee ainakin toistaiseksi ilman sen kummempia pahveja tai todistuksia. Tosin varsinaisia kuteja ja pyssyä kukaan ei Kokkovuoressa kouraansa saa ennen kuin perusasiat ja etenkin turvallisuusaspektit on käyty selväksi.

Tähän Janne Hokkanen on muuten mies paikallaan. Hän osaa esittää asiat jämäkästi ja napakasti, mutta huumorilla höystettynä. Turvallisuusasioista hän ei tingi nanomilliäkään. Esimerkiksi aseen säilytystä ammunnan välissä käsittelevät ohjeet hän toistaa sellaisella äänenpainolla ja artikulaatiolla, ettei niitä ihan hevillä tee mieli rikkoa. Myöhemmin keskustellessa Hokkanen paljastuu reservin aliupseeriksi. Se ei yllätä.

3000 saa opin vuodessa

– Meillä ei ole sattunut mitään onnettomuuksia, ja toivottavasti ei satukaan, hän kertoo. Kaikkia vaaranpaikkoja ei voida ikinä estää. Vaikka ammukset ovatkin nykypäivänä äärimmäisen harvoin viallisia, jokunen niitäkin aina valtavia määriä ammuttaessa osuu kohdalle

– Tästä syystä ase suljetaan meillä aina piippu radan suuntaan, on yksi monesta ratamestarin lukuisista turvasäännöistä ja ohjeista.

– Joka vuosi näitä vika-ammuksia yksi tai kaksi meillekin päätyy, mutta ottaen huomioon, että meillä ammutaan vuosittain kaksi miljoonaa kertaa, aika vähäistä se on, hän kertoo.

Kaikki radalle tulevat on vakuutettu järjestäjän puolesta, ja turvallisuudesta vetovastuu on muutenkin aina palveluntarjoajalla. Jokaisella käytössä olevalla radalla on aina ammunnan aikana vastuussa oleva valvoja. Trap-radoilla ampumapaikkoja kerrallaan käytössä viisi, joten tätä isommat ryhmät jaetaan aina pienempiin kokonaisuuksiin.

– Jos ryhmässä on ampujia esimerkiksi 20, käytössä on kaksi rataa, ja ammunnat toteutetaan kahdessa vuorossa.

Kokemus auttaa

Koulutuskokemusta Hokkasella alkaa olla jo plakkarissa melkoisesti.

– Vuositasolla meillä aseenkäyttökoulutuksen saa noin 3000 ihmistä, joskus enemmänkin, hän tuumaa.

Me olemme sinänsä ryhmänä helppo, joskin myös Suomessa varsin tyypillinen, että meistä kaikki ovat käyttäneet asetta aiemmin. Kiitos yleisen asevelvollisuuden suomalaisten aseenkäsittelytaito on kansainvälisesti melko korkealla tasolla, sillä prosentuaalisesti erittäin merkittävä osa väestöstä on saanut aseen käyttöön vähintään sen puolen vuoden kokemuksen. Maailmassa yhtä isolla prosentilla aseen käsittelyä ei taideta olla oikein missään, ehkä Israelia lukuun ottamatta. Osumistarkkuutta täällä vuosia sitten suoritettu asepalvelus ei takaa, mutta siinä se näkyy, että iso osa tulijoista tietää ennakkoon, miten asetta käsitellään. Siinä on Hokkasen mukaan iso ero moneen ulkomaiseen kävijään.

– Etenkin Kaukoidän maista tulijoista eivät aseita ole käsitelleet kuin poliisit tai sitten nämä Triadin tai muut vastaavat mafiamiehet, hän hymyilee.

AMPUJAN EDESSÄ oleva, megafonin näköinen laite on oikeasti mikrofoni. Ampuja komentaa kiekot ilmaan hihkaisemalla siihen.

Loput treenikudeista palauttavat maan pinnalle

Eipä tunnu tosiaan se armeija takaavan osumatarkkuutta. Itseluottaukseni alkaa murentua uhkaavasti jo harjoittelukierroksella. Ensimmäinen kiekko tuli alas kuten piti, mutta sen jälkeiset neljä laukasta ovatkin lähteneet taivaan tuuliin. Olikohan se ensimmäinen osuma silkkaa tuuria? Jännä kyllä, toisin kuin siinä ensimmäisessä osuneessa laukauksessa, liikkeeni on pysähtynyt kesken, ja olen alkanut tähdätä. Se ei tässä lajissa ole tarpeen, vaan ammunnassa apuna pitää käyttää vaistoja.

– Trap on vaisto- ja reaktioampumista, kun taas skeet on lentorata-ammuntaa. Trapissa kiekonheittäjä viskaa kiekon summittaiseen suuntaan, skeetissä kiekon lentosuunta on aina tiedossa ennakkoon, Hokkanen on meitä vähän aikaisemmin opastanut.

Kuulostaa helpolta. Nyt kisassa tuo kaikki pitäisi vaan osata laittaa käytäntöön. Ja se onkin jo vaikeampaa. Se vähän keventää tunnelmaani, että myöskin naapuriradoilla osumat jäävät varsin vähiin. Pekka ainakin on pamautellut kaikki haulinsa ohi, mutta Kimmo on jo saanut kiekon alas. Haastava laji.

Avajaiset pamauteltiin jo yli 40 vuotta sitten

Kokkovuoren ampumarata on ollut samoilla sijoillaan jo hyvän tovin. Edelleen kentän toimintaa pyörittävä Pohjois-Hämeen Ampujat aloitti rakennustyöt Lempäälän peränurkilla jo 70-luvun lopulla, ja ensimmäiset paukut päästiin ampumaan 1980.

Uudelle radalle oli selkeä tarve. Aiemmin myös haulikkokäyttöön tarkoitettu Aitovuoren rata alkoi käydä ahtaaksi. Sopiva paikka löytyi puolustusvoimien mailta. Seura olikin pitkään armeijan vuokralaisena. Seura osti noin 30 hehtaarin rata-alueen omakseen 2005 ja myöhemmin vielä kuusi hehtaaria lisää.

Sudet motivaattorina

Radan omistava ja pyörittävä Pohjois-Hämeen Ampujat on koko Tampereen vanhin urheiluseura. Se vietti viime vuonna jo 140-vuotispäiviään, sillä se perustettiin jo 1879. Alku tosin oli vähän karumpi, joskin tarkoitusperä jalo. Seuraa edelsi käytännön syistä perustettu susientorjumisyhteisö, joka jostakin syystä oli perustettu yhtiömuotoon. Nimi oli ei-ehkä-tähän-päivään-niin-istuva Petojen Hävittämisosakeyhtiö.

– Se taas perustettiin aikanaan, koska niin Mouhijärvellä kuin Pispalassakin pelättiin susien käyvän lasten kimppuun. Huhtikuussa 1879 perustettiin sitten Tammerfors jaktskytteforingen eli Tampereen Metsästys- ja Ampumaseura, joka muutettiin Pohjois-Hämeen Ampujiksi 1930-luvun puolessa välissä.

KUVASSA KISAAJISTA ampumavuorossa on Kimmo Haapaniemi. Hän nakuttelee kiekkoja alas meistä kaikista kisaajista tasaisinta tahtia.

Suomen suurin rata ja kävijäprofiilin muutos

Kokkovuori on tänä päivänä koko maan suurin yksityinen ampumarata. Sieltä löytyy peräti kymmenen eri rataa. Ja vaikka kyseessä on nimenomaan haulikkoampumarata, paljon riittää täälläkin valittavia lajeja. Pelkästään trappeja on meidän ampumamme kansallisen trapin lisäksi niin metsästys-, automaatti-, ja kaksoistrappiversiot sekä vain trap, joka on siis se olympialaisista tuttu laji. Ja sitten vielä erikseen skeet, sporting.

– Älä niitä sinne listaa, sehän on kuin unilääkettä, Hokkanen heittää.

Tottelen puoliksi. Hokkasen mukaan tyky- ja tutustumispäivien ammunnoista yli 90 prosenttia ammutaan juuri kansallisena trappina eli ”ykköstrappina”, koska se on turvallisinta toteuttaa.

Se on myös yleisin Suomessa harrastettu trap-laji. Meidän versiomme on vielä hieman riisuttu versio, sillä toisin kuin virallisissa kisoissa, me emme kierrä ampumapaikalta toisella, vaan joka laukaus ammutaan samalta kiveltä.

PEKKA OINOSEN tyylinäyte. Ensimmäiset kymmenkunta panosta metsään laukonut Pekka löytää tahmean alun jälkeen hyvän tahdin, jonka aikana viidestä kiekosta tippuu neljä.

Pitkäksi venynyt puolivuotinen

Vaikka Kokkovuoressa on pamauteltu jo reilut neljäkymmentä vuotta, radan kävijäprofiili on elänyt vahvasti. Hokkanen on itse ollut sekä todistamassa että toteuttamassa tätä muutosta aitiopaikalla. Ratamestari on itse parkkeerannut Kokkovuoren maisemiin jo 2005.

Vaikka hän olikin maaseudun kasvattina käynyt nuorempana metsällä, tähän työpaikkaan hän ei ampumataitojensa takia päätynyt. Kyse oli pikemminkin sattumasta. Hokkanen oli jäänyt vähän aikaisemmin työttömäksi, ja ampumakerhon työtarjous löytyikin silloisen työvoimatoimiston listoilta

– Alun perin Hannu Haapaniemi palkkasi minut tänne yleismiehen hommiin puoleksi vuodeksi, mutta niin vaan täällä ollaan edelleen, Hokkanen hymyilee. Paljon onkin muuttunut 15 vuodessa. Oikeastaan koko radan kävijäprofiili.

– Toden teolla ei-kerholaisten kävijöiden osuus eli nämä tyky-päivät ja tutustumiset alkoivat lisääntyä vuoden 2010 jälkeen.

TOIMITTAJALLA OLI sihti hakusessa

Kynttilää ei ole pidetty vakan alla

Miehet ovat kyllä edelleen selkeästi enemmistössä, mutta tänä päivänä noin joka viides tai neljäs ampuja on nainen.

– Meillä käy täällä porukkaa ihan tavallisista duunareista ja opiskelijoista aina isojen firmojen toimitusjohtajiin, Hokkanen kertoo. Ei käyttäjäprofiilin muutos mitään sattumaa ole, vaan sen eteen on tehty melko aktiivista myyntityötä.

– Viime vuosi koronoineen oli poikkeus, mutta muuten olemme kyllä olleet 3–4 messuilla joka vuosi ja muutenkin olemme koettaneet pitää meteliä itsestämme, ratamestari tuumaa.

Ainoa nollakerholainen

Olen muuttamassa mielipidettäni. Laji ei ole pelkästään haastava, vaan suorastaan tyhmä. Tai sitten aseessani on jotain vikaa. Kymmenen kisakutia on ammuttu, ja osumia allekirjoittaneella on edelleen pyöreä nolla. Ärsyttää, että juuri omalle kohdalleni on osunut tämä rikkinäinen ase. Kimmo ja Pekka kun kumpainenkin pudottelevat kiekkoja vieressä nyt ihan hyvin. Pekkakin on osunut putkeen viimeiseen neljään kiekkoon.

Hokkanen kyllä kertoi puheissaan tarinoita, joissa osumia oli seurannut kymmenien kutien kuiva kausi, mutta ei niitä omalle kohdalle uskonut osuvan. Sekin alkaa ahdistaa, että Hokkanen on vitsaillut meille ennen kisaa nolla-ampujien ”rangaistuksesta”. Se kuitenkin menee osastoon poikain jutut, eikä sitä viitsi näin perhelehteen laittaa.

– TÄMÄN KOKOLUOKAN putiikkia pitää pyörittää kuin yritystä, ratamestari kertaa. Häntä voi hyvällä syyllä pitää Mr. Kokkovuorena. Työpaikka rata on ollut hänelle jo 15 vuotta.

Muutos oli myös pakko toteuttaa

Käytännössä ilman seuran ulkopuolisia kävijöitä, taloudellisesti toiminta olisi hyvin raskaasti tappiollista. Ratamestarin mukaan ampumiseen oikeuttavien lippujen hinnat ovat itkettävän ja naurattavan rajamailla. Hänen mukaansa kerholipuilla saadaan juuri ja juuri kiekkojen hinta. Ja sekin edellyttää oikeastaan, että työlle ei makseta mitään hintaa.

– Jos joku luulee, että tämän kokoinen putka pysyisi pystyssä harrastajien tuloilla, niin siinähän saa luulla. Menot ovat kuitenkin suuret, sillä tämä on iso alue ja lämmitys, sähkökustannukset sekä paikkojen yleinen kunnossapito kyllä myös kustantaa, Hokkanen kertoo.

Hänen mukaansa on selvä, että yritysten tyky-päivät, ampumakoulutukset sekä koko viime vuonna perustetun Kokkovuori Business Shooting Clubin toiminta vastaa toiminnan tuloista noin 75 prosenttisesti.

– Ilman yhteistyökumppaneita, tyky-päiviä ja muita ulkopuolisia porukoita täällä kuunneltaisiin lähitulevaisuudessa tuulen suhinaa, hän kertoo

TÄLLÄ PORUKALLA kisa käytiin. Kuvan oikeassa laidassa olevan Jarmo Hautamäen tulosta ei tosin kelpuutettu mukaan. Hän kun oli käynyt radalla sen verran monesti aiemminkin, ettei muilla olisi ollut kisassa mitään jatkoa. Kuvassa vasemmalla olevan toimittajan hymy on täysin pakotettu. Ampumataidoltaan allekirjoittanut eli Ville Kulmala oli porukan heikoin. Saldo 3/25 oli kerrassaan kelvoton.

Taas toimii

Alkaahan se ase toimia. Pitkän hutiputken jälkeen kiekko lasahtaa pirstaleiksi. Oranssi kiekko suorastaan räjähtää ilmaan. Hitto, että tuntuu taas hyvältä. Ja jännittävää kyllä, sitä on ainakin itse taas tuntevinaan, että tuosta ja tästähän erheestä se aiempi osumattomuus oli kiinni. Ei siis ehkä siitä aseesta kuitenkaan. Kimmo ja Pekka taitavat olla tavoittamattomissa, mutta en anna sen masentaa. Nyt kisaan siis enää itseni kanssa. Seuraavan kiekon ainakin aion tiputtaa…

Epidemia tarkoitti hiljaiseloa, muttei täydellistä stoppia kuitenkaan

Viime vuoden maaliskuussa Suomen poikkeustolaan laittanut korona pisti myös ampumaradan varsin rajoitettuun olemassaoloon kahden ja puolen kuukauden ajaksi. Viimeinen tuolloin täällä järjestetty tilaisuus oli muuten yrittäjien järjestämä. Viime maaliskuun alkupuolella järjestetty Yli Rajojen -tapahtuma oli Ylöjärven, Pirkkalan ja Nokian Yrittäjien yhteinen ponnistus. Se jäikin toviksi sitten viimeiseksi tapahtumaksi.

– Käytännössä meidän myyntimme oli aina kesäkuun 1. päivä saakka miltei kiinni, vaikka meillä olikin koko ajan pienimuotoista toimintaa. Tulojen osalta kuitenkin pari kuukautta mentiin hyvin lähellä nollaa, Hokkanen kertoo. Aivan tyystin toimintaa ei kuitenkaan pitänyt ajaa alas.

– Ulkolajihan me olemme, ja aseiden kanssa kun pelataan, tässä ollaan jo lähtökohtaisesti varsin etäällä toisistamme ilman koronoitakin, hän kertoo.

Kaikesta huolimatta ennätysvuosi

Takaisin normaaliin päästiin kesäkuun 1. päivä, ja siitä eteenpäin onkin vilinää riittänyt.

– Kesä meni hyvin, ja loppuvuosi eli siis syksy-lokakuun taitteessa alkanut talvikautemme on sekin sujunut mukavasti, ratamestari kertoo.

Ottaen huomioon sen parin kuukauden hiljaiselon loppuvuoden kiri olikin sitten huikea, sillä radalla tehtiin euromäärissä kaikkien aikojen ennätystulos. Tästä suurin kiitos kuuluu juuri yritysyhteistyölle ja ulkopuolisille tilausryhmille.

– Varsinaisen lipunmyynnin osalta oltiin siltäkin pienessä nousussa, kiitos niin sanottujen normiharrastajien, metsästäjien ja tietysti kerholaisten. Se ei tosin radan taloutta juuri keikuta. Kuten totesin, meidän lippuhinnat ovat itkettävän ja naurattavan välimaastosta.

KOKKOVUORESSA AMPUMAAN pääsee ilman lupakirjoja, mutta ei ennen kuin ratamestari on käynyt ohjeistuksen läpi ja varmistanut, että se myös ymmärretään. Hänellä on jämpti mutta humoristinen tapa esittää asiat.

KÄYTTÖÖN SAAMAMME haulikot ovat kaikki kaksipiippuisia. Me tosin lataamme pesistä vain alimmaisen ja ammumme yhtä kiekkoa. Kaksoistrapissa ammuttaisiin kahteen otteeseen, joskin toki kiekkojakin lähtisi ilmaan kaksi.

Kisa on ratkennut

Lopputulos ei mairittele. Loppujen lopuksi 25 ammuksen rasiasta osuin ainoastaan kolme kertaa. Se on tuloksena välttävän sijaan suorastaan huono. Kun Jarmoa ei veteraanina lasketa mukaan, sijoitukseni on pronssi. Kärkikiista oli tiukka. Meistä läpi kisan tasaisimmin osunut Kimmo tiputtaa kuusi kiekkoa. Pekka puolestaan ottaa hyvän kirin, ja osuu yhdessä vaiheessa viidestä kiekon sarjasta neljään. Hän ottaakin ex-pispankoululaisten rajoitetun kutsukilpailun kisassa kultaa.

Olen perinteisesti huono häviäjä, mutta nyt myönnän hävinneeni taitavammille. Sen opin, että haulikkoammunnalla ainakaan tässä trap-lajissa ei ole mitään tekemistä kivääriammunnan kanssa. Tai siis ainakin hyvin vähän. Postaan aiheesta sosiaaliseen mediaan julkaisun, jonka seurauksena saan pian haasteen kisaan entiseltä armeijakaveriltani. Hyväksyn sen. Tosin se tarkoittanee, että minun on pakko käydä treenaamassa etupeltoon. Näin helppo tähän tyhmään, kivaan ja haastavaan lajiin on koukuttua.

__________________________________________________________________________________________

Fakta

Navigaattoriin pitää muistaa laittaa oikea kunta

Paras neuvo Kokkovuoren haulikkoampumaradalle navigoimiseen on ottaa kohteeksi lentokenttä. Tampereen suunnasta tultaessa varsinaisen lentokentän sijaan ampumaradalle tosin käännytään vähän aikaisemmin. Käännös vasempaan otetaan samasta risteyksestä, mistä ajetaan myös lennoston kasarmille. Ilmaston ampumarataan paikkaa ei silti parane sotkea, sinne kun käännytään samalta tieltä, vain noin kilometriä ennen siviiliradalle johtavaa käännöstä.

Perille löytäminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, ampumarata on kyltitetty hyvin, ja netissäkin yhteystiedot on esitetty selkeästi. Ainoa mahdollinen erheen paikka on siinä, että navigaattoriin osaa pistää oikean sijaintikunnan. Ampumarata kun sijaitsee aivan Pirkkalan ja Lempäälän rajalla.

Ratamestari Janne Hokkanen myöntää, että paikat saattavat mennä sekaisin hyvästä syystä.

– Tämän fyysisesti Lempäälässä sijaitsevan radan omistaa Tampereen vanhin urheiluseura, ja melkein kaikki pitävät meitä pirkkalalaisina, hän kertoo. Rata sijaitseekin merkittävästä lähempänä Pirkkalan kuin Lempäälän keskustaan. Pirkkalan ytimestä tänne ei ole matkaa kuin kuutta kilometriä, kun Lempäälään sitä on reilusti tuplasti.

Teksti ja kuvat: Ville Kulmala

Artikkeli on julkaistu ensimmäistä kertaa Pirkanmaan Yrittäjä -lehdessä 2.2.2021