Koulutuksen ja työn tulevaisuuden haasteet

Yritys etsii tekijää, mutta ei löydä sopivaa ihmistä. Samaan aikaan toinen ihminen kantaa
taskussaan tutkintoa, jolle ei löydy käyttöä. Tämä on yksi aikamme työelämän suurista
ristiriidoista. Ongelma ei ole vain suhdanteissa. Ongelma on myös siinä, miten koulutusta
ohjataan.

Suomessa uskotaan koulutukseen syystä. Se on ollut pitkään kansallinen vahvuus ja yksi
hyvinvoinnin perusta. Siksi korkeakoulutuksen lisääminen on helppo nähdä lähes itsestään
hyvänä tavoitteena. Ajatus muuttuu vaikeammaksi siinä vaiheessa, kun kysytään, mihin
tehtäviin ihmiset lopulta valmistuvat ja työllistyvät. Kaikki eivät voi olla yrittäjiä. Kaikki eivät
voi työllistyä korkeakoulutettuihin asiantuntijatehtäviin. Siksi koulutuspolitiikassa pitäisi
uskaltaa puhua myös rajallisuudesta, tarpeesta ja suunnasta.

Opetuspolitiikassa on ollut kunnianhimoinen tavoite nostaa korkeakoulutettujen osuutta
väestöstä. Tavoitteessa ei ole mitään väärää. Ongelma syntyy silloin, jos määrällinen tavoite
alkaa ohjata järjestelmää enemmän kuin työn todellinen kysyntä. Silloin vaarana on, että
koulutamme lisää ihmisiä aloille, joilla kilpailu työpaikoista kiristyy koko ajan, mutta jätämme
liian vähälle huomiolle alat, joilla tekijöistä on jatkuva pula.

Tämä näkyy arjessa tutulla tavalla. Uutisissa kerrotaan välillä tapauksista, joissa
yksinkertaiseen palvelutyöhön hakee ihminen jopa tohtorin papereilla. Yksittäinen otsikko ei
vielä kerro koko totuutta, mutta ilmiö on silti tunnistettava. Koulutus ja työ eivät kohtaa
riittävän hyvin. Samalla osa aloista kärsii tekijäpulasta, vaikka toisaalla on ylitarjontaa
koulutetuista hakijoista.

Nykyinen taloustilanne pahentaa ongelmaa. Taantuma heikentää työllisyyttä. Yritykset
tehostavat toimintaansa ja lykkäävät rekrytointeja. Silti pelkkä suhdanne ei selitä kaikkea.
Koulutukset kestävät usein vuosia. Siksi koulutuksen suunnan virheet näkyvät
työmarkkinoilla viiveellä. Kun tilanne havaitaan, korjaus tulee usein myöhässä.

Tätä kehitystä ruokkii myös rahoitusmalli. Oppilaitosten rahoitus määräytyy yhä vahvasti
tutkintopohjaisesti. Korvauksia saadaan ennen kaikkea valmistuneista tutkinnoista. Se ohjaa
oppilaitoksia kasvattamaan volyymia siellä, missä hakijoita on paljon ja missä tutkintoja
voidaan tuottaa tehokkaasti. Samalla syntyy kilpailu suosituimmista koulutuksista ja
koulutusmuodoista. Se ei aina ole sama asia kuin yhteiskunnan todellinen osaamistarve.

Myös koulutuksen toteutustapa vaikuttaa yhä enemmän. Verkko-opetus ja etätoteutukset
houkuttelevat opiskelijoita laajalta alueelta. Tämä on monella tavalla hyvä asia. Se
mahdollistaa opiskelun myös työssä oleville ja niille, joille perinteinen päiväopetus ei sovi.
Samalla se voi vääristää kysyntää. Jokin koulutus voi näyttää hyvin suositulta siksi, että sen
voi suorittaa joustavasti, ei siksi, että ala tarjoaisi parhaat työmahdollisuudet.

Tästä seuraa uusi ongelma. Jos samaa hakijamäärää tulkitaan suoraan nuorten
koulutustarpeena, oppilaitokset alkavat lisätä juuri niitä koulutuksia, joita on helpoin toteuttaa
verkossa ja joihin saadaan eniten hakijoita eri elämäntilanteista. Samalla vähemmälle voivat
jäädä alat, joissa tarvitaan lähiopetusta, harjoittelua, työpajoja ja vahvaa yhteyttä
työelämään. Juuri niillä aloilla osaajapula voi olla suurin.

Koulutuksen laadullinen ohjaus on nyt tärkeämpää kuin pitkään aikaan. Pelkkä tutkintojen
määrä ei riitä tavoitteeksi. Tarvitaan parempi yhteys työelämän tarpeisiin, alueelliseen
kysyntään ja siihen, mihin valmistuneet todella työllistyvät. Tarvitaan myös kyky erottaa
nuorten tutkintokoulutus, työssä olevien täydennyskoulutus ja alanvaihto toisistaan.

Koulutuksen tehtävä ei ole vain tuottaa tutkintoja. Sen tehtävä on rakentaa tulevaisuutta,
jossa osaaminen ja työ löytävät toisensa ajoissa. Muuten vaarana on, että koulutamme yhä
enemmän järjestelmän tarpeisiin, mutta liian vähän yhteiskunnan todellisiin tarpeisiin.