Osinkoverotusta koskevat selvitykset

SY:n kirjalliset huomiot Heikki Niskakankaan ja Seppo Karin osinkoveroselvityksiin

1) Heikki Niskakankaan selvitys

Yleistä

– Niskakankaan selvityksessä on kuvattu EU-maiden osinkoverojärjestelmiä ja eurooppalaisia kehityslinjoja. Suomen osinkoverotuksen ongelmina pidetään mm. horisontaalista ja vertikaalista epäoikeudenmukaisuutta ja verovetoista osinkopolitiikkaa. Seuraavassa on huomautuksia selvitykseen.

– Verojärjestelmiä tulee tarkastella kokonaisuutena. Niskakankaan selvitys ei huomioi maakohtaisia eroja eri valtioiden veropohjien laajuudessa, verokannustimissa tai muissa verolajeissa. Selvityksessä ei ole myöskään kuvausta sellaisista suosituksista, joita annetaan tällä hetkellä EU-tasolla pk-yritysten kannustimien kehittämisestä. Osinko- ja luovutusvoittoverotusta lievennetään kuitenkin yleisesti eri maissa ja etenkin pk-yritysten osalta on erityissääntelyä. Ellei veropohjaa ja muita kannustimia oteta huomioon, nimellisverokantojen ja omistajien marginaaliverokantojen vertailu antaa puutteellisen kokonaiskuvan. Selvitys ei siksi anna riittävää pohjaa muutoksia koskevalle päätöksenteolle.

– Esitys on myös muutoin veroteoreettinen. Kahdenkertaiseen osinkoverotukseen liittyvien huojennusten poistaminen ei lisäisi niinkään kansainvälisesti toimivien yritysten kustannuksia, mutta johtaisi merkittävästi erityisesti pk-yritysten kustannusten lisääntymiseen. Selvitys tuo kuitenkin verokeskusteluun merkittäviä muutosesityksiä ilman, että esitetään arvioita niiden heikkouksista tai todennäköisistä vaikutuksista verokertymiin tai yritysten kustannuksiin muutosvaiheessa tai sen jälkeen.

– Suomi on valinnut verojärjestelmän kehittämisessä laajan veropohjan ja matalat verokannat. Veropohjan laajennus toteutettiin 1990-luvulla luopumalla lähes kokonaan varauksista, joita yritykset saivat tehdä tulorahoituksen ja oman pääoman vahvistamiseksi. Laaja veropohja ja matalat verokannat on perusohjeena tehokas, koska tällä kyetään vähentämään verosuunnittelua tai veronkiertoa ja samalla kannustamaan yrityksiä ja kilpailemaan alhaisilla nimellisverokannoilla.

– Verouudistuksissa myös jatkuvuus edellisiin järjestelmiin on tärkeä. Mm. Peter Birch Sörensen (University of Copenhagen) totesi vastatessaan Suomen mahdollista verouudistusta koskeviin kysymyksiin Helsingin säätytalolla 7.10.2009, että valtioiden on otettava oma historiansa huomioon päättäessään verouudistuksista.

Lievennysten yleisyys

– Osinkojen kahdenkertaista verotusta lievennetään yleisesti eri valtioissa ja lie-ventäminen on pääsääntö, ei poikkeus. Yhteenveto lievennyksistä sisältyy mm. OECD 2009 – selvitykseen Tax Database (www.oecd.org) / Taxation of Corporate and Capital Income (Table II 4). Lievennyksiä toteutetaan mm. lukemalla vain osa osingosta veronalaiseksi (Partial inclusion mm. Suomi, Ranska, Italia, Saksa /omistajayrittäjät), verottamalla osinkoja sinänsä kahteen kertaan, mutta soveltamalla matalia verokantoja (Modified classical system, Split rate system ym., mm. Tanska, Kreikka, Portugali, Puola) tai myöntämällä verovähennys yhtiölle (Corporate deduction) tai osakkaalle. Jopa yhtiöveronhyvitysjärjestelmää (Full imputation) sovelletaan edelleen joissakin maissa (mm. Australia, Kanada), samoin osinkojen täyttä verovapautta (Slovakia). Osinkojen kahdenkertaisen verotuksen lieventäminen on yleistä eri maissa ja näin tunnistetaan yrityksen ja omistajan verotuksen yhteisvaikutus.

– Eräät valtiot soveltavat lisäksi pienyrityksiin alempia verokantoja (ks. OECD – selvitys /Targeted corporate income tax rates – Small business corporate tax rates – Table II 2). Esimerkkejä tällaisista maista ovat mm. Ranska 15 % (liikevaihtoraja EUR 7.63 million ja EUR 38 120 alittava tulonosa) ja UK 21 % (GBD 300 000 alittava tulonosa). Lievennykset voidaan toteuttaa verokantojen alentamisen ohella myös muina vähennyksinä. Selvitys sivuuttaa nämä huojennukset.

– Niskakankaan selvitys nostaa sen sijaan Suomelle keskeiseksi vertailumaaksi Ruotsin, jossa on Suomen tasoinen yhteisöverokanta (26,3 %) ja vertailee klassista veromallia Suomen osinkoverojärjestelmään. Selvityksestä ei kuitenkaan käy esiin se olennainen seikka, että yritysverotuksen veropohja on Ruotsissa merkittävästi Suomea suppeampi. Yritykset voivat Ruotsissa muodostaa vuosittain tuloksentasausvarauksen, jonka määrä on 25 % tuloksesta (periodise-ringsfond). Järjestelmä alentaa efektiivistä verorasitusta noin 20 %:iin eli merkittävästi nimellisverokantaa alemmaksi ja lisää tulorahoitus- ja oman pääoman vahvistamismahdollisuuksia. Varaus on joustava ja sitä tuloutetaan tietyn enimmäisajan rajoissa ja myös tuloutuvasta osasta voidaan muodostaa varaus. Vaikka varauksen merkitys Ruotsin verojärjestelmälle on keskeinen, koska se vahvistaa yritysten tulorahoitusta ja omaa pääomaa, tämä ei käy esiin selvityksestä.

– Seppo Karin selvityksessä myös luovutusvoittoverotus on sisällytetty tarkasteluun, Niskakankaan selvityksessä ei. Yhtiöön pidätettyyn voittoon kohdistuu myyntitilanteessa myös luovutusvoittoverotus, minkä vuoksi osinko- ja luovutusvoittoverotusta tulee tarkastella kokonaisuuksina.

– Eri valtioiden verojärjestelmät ovatkin monen vaikuttavan asian summa ja käytössä on myös muita tuloksentasauskeinoja ja verokannustimia. Jos veropohjaa, muita verolajeja ja valtiokohtaisia yritys- ja investointikannustimia ei oteta huomioon, vertailut antavat yksisilmäisen kuvan järjestelmistä.

– EU:n komissio rahoitti myös vuonna 2008 tutkimuksen, johon on koottu hyviä verokäytäntöjä kasvavien pk-yritysten rahoituksen näkökulmasta (Effects of Tax Systems on the Retention of the Earnings and the Increase of Own Equity, syyskuu 2008). Sen mukaan kasvua hakevien pk-yritysten oman pääoman kehittymistä tulee tukea verokannustimilla, koska rahoitusehdot ovat niissä suuria yrityksiä epäedullisemmat ja rahoitusmarkkinat kehittymättömämmät. Esimerkkeinä pk-yritysten verohuojennuksista mainitaan Ruotsin voittovarausmenettely, alempien verokantojen soveltaminen pk-yrityksiin sekä Norjan ja Belgian normaalituottovähennykset. Norjan ja Belgian veromalleista todetaan tosin, että niistä on vasta vähän kokemuksia. Johtopäätösten mukaan verotuksellisia pk-kannusteita tulee kuitenkin käyttää, vaikka samat menettelyt eivät voi soveltua kaikkiin jäsenvaltioihin (ks. Summary Report /7. Conclusions).

– Englannille laadittava Mirrlees Review-selvitys tulee todennäköisesti myös kannustamaan yhdenkertaiseen verotukseen perustuvaan osinkoverotukseen sellaisessakin valtiossa kuin Englannissa, jossa ei toistaiseksi ole ollut tällaista käytössä.

– Niskakankaan selvitys eri maiden osinkoverojärjestelmistä ja siinä tehdyt johtopäätökset perustuvat siten kapeaan tietopohjaan. EU-valtioissa on laaja kirjo poikkeavia järjestelmiä ja kannustimia, mikä johtuu siitä, että harmonisointi ei ole yltänyt yritys- ja osinkoverojärjestelmiin, vaan nämä ovat saaneet kehittyä kansallisesti. Vaikka samat järjestelmät tai huojennukset eivät sovellu kaikkiin valtioihin, suositus pk-kannustinten käyttöön on EU-tasolla selkeä ja suositeltu kehityssuunta (ks. edell. selvitys)

Nettovarallisuuden käyttö laskentapohjana

– Toisin, kuin selvityksessä arvioidaan, taseen nettovarallisuus on myös laskentaterminä selkeä ja käytössä muuallakin kuin Suomessa.

– Belgian ACE-vähennyksen pohjana on nettovarallisuuden arvoa kuvaava oman pääoman arvo. Norjan ns. osinkotuottovähennys lasketaan myös yrityksen osakkeiden hankintamenon perusteella, joka on lähellä yhtiön nettovarallisuutta. Norjassa tämä johtuu vielä erityisesti siirtymäsäännöksistä, joiden mukaan uuden mallin käyttöönotossa osakkeiden hankintamenoon lisättiin yhtiölle siihen mennessä kertyneet voitot. Hankintamenoon lisätään myös käyttämätön osinkotuottovähennys. Norjankin vähennyspohjan laskenta on siten sukua yhtiön nettovarallisuuden laskennalle.

– Osakkeiden hankintameno on taseen nettovaroja helpommin manipuloitavissa ja antaa mahdollisuuden myös verosuunnitteluun. Osakkeen hankintameno voidaan muuttaa korkeammaksi jakamalla yrityksen pääoma osakkaille ja toteuttamalla osakkeiden uusmerkintöjä, joilla osakkeiden hankintamenoa korotetaan. Tällaisia yritysjärjestelyitä voidaan toteuttaa myös velkarahalla ja siten muuntaa hankintamenoja korkeammaksi.

– Nettovarallisuus on siten pääomatulon laskentapohjana yksiselitteisempi ja loogisempi kuin osakkeiden hankintameno. Nettovaroihin sidottu osinkojen yhdenkertainen verotus on johtanut yritysten vahvistumiseen ja yritysten vahva omavaraisuus talouskriisin yllättäessä oli merkittävä tekijä siihen, että yritysten konkurssien määrä on vielä pysynyt kohtuullisena.

– Jos verouudistuksessa irrotetaan osinkoverotus yrityksen nettovarallisuusasemasta, poistuu viimeinenkin kannustin lisätä yritysten varallisuutta. Yritysten omien pääomien puutteen katsottiin kuitenkin olevan keskeinen syy siihen, että yrityksiä kaatui runsaasti 1990-luvun lamassa. Sen jälkeen käyttöön otettiin osinkoverotus, joka palkitsee yrityksen omavaraisuuden vahvistamisesta. Pk-yrityspohja on kuitenkin kokonaisuutena ohut eikä yritystoiminnan olosuhteita pidä heikentää.

Neutraalisuus

– Selvitys painottaa verotuksen neutraalisuutta. Tällä tarkoitetaan yleisesti, että verotus ei saisi muuttaa yritysten käyttäytymistä ja että omalla tai velkapääomalla rahoitettujen investointien tuottovaatimusten tulisi olla yhtä suuret. Oman pääo-man hankintaan kannustava järjestelmä oli selvityksen mukaan perusteltu takavuosina, jolloin Suomi oli pääomaköyhä, mutta ei enää.

– Verotuksen neutraalisuustavoitteesta luovutaan usein, kun halutaan ohjata mahdollisimman tehokkaaseen käyttäytymiseen. Veropolitiikka on juuri sen seikan määrittelyä, missä asioissa halutaan verotuksen olevan neutraalia ja missä määrin halutaan ohjata käytöstä. Yhtälailla kuin palkansaajia kannustetaan työntekoon, on kansantalouden kannalta mielekästä, että verotuksella kannustetaan perustaman ja kasvattamaan yrityksiä. Toinen peruste luopua neutraalisuudesta on pyrkimys oikeudenmukaiseen verotukseen. Suomessa esimerkkinä tästä voi mainita progressiivisen tuloverotuksen.

– Nykyinen verojärjestelmä sisältää yrittäjyyteen kannustavia elementtejä ja yhdenkertainen osinkoverotus on ollut keskeinen yrittäjyyden kannustin. Osinkojen verottaminen vain yhteen kertaan tunnistaa sen, että kokonaisverotuksen tulee ohjata kannustavasti yrittämiseen ja yritysten kasvattamiseen. Varsinaisesti pelkkä yhdenkertainen verotus on myös vasta neutraalia verokohtelua, mikä ilmenee vertailussa muihin sijoituskohteisiin. Yrittäjä voi tehdä valinnan, sijoittaako hän omaan varojaan yritykseen vai vaihtoehtoiseen sijoituskohteeseen. Jos hän päätyy vaihtoehtoiseen kohteeseen, tämän tuottama tulo on pääomatuloa, joka verotetaan myös vain yhteen kertaan.

– Jos omaan yritykseen sijoitettujen varojen tuottoa verotetaan ankarammin, tämä ohjaa henkilön käyttäytymistä ja hänen kannattaa sijoittaa vaihtoehtoiseen sijoituskohteeseen. Jos yritystoimintaa ei kohdella vähintään yhtä edullisesti kuin esim. kiinteistö- tai pörssisijoittamista, varat ohjautuvat näihin muihin kohteisiin. Tämä ei ole kansantalouden kannalta hyvä ottaen huomioon yritystoiminnan edistämisen, työllisyyden ja yrittäjyyden tuottamat verokertymät (yhteisöverot, alv, työllistämisen verot ja maksut jne.).

– Taloustutkijoiden piirissä on myös vakiintumassa käsitys, että kasvu ei tule tulevaisuudessa niinkään yksittäisistä menestysyrityksistä, vaan suuresta määrästä pk-yrityksiä. Yritystoimintaan kannustaminen yrityksen omaan pääomaan sidotulla pääomatulolaskennalla on osoittanut arvonsa nykyisessä taantumassa ja verotuksen tulisi siksi edelleen ohjata yrittämiseen ja sitä kautta kasvuun ja työllistämiseen. Verot ovat myös yrityksen ja yrittäjän kuluerä ja – toisin kuin Niskakankaan selvityksessä väitetään – verotuksella voidaan vaikuttaa kasvuun näiden kustannusten pienenemisen kautta (vrt. veroaste 1995 49 %, 2008 42,5 %).

– Neutraalisuuteen liittyvää muunto-ongelmaa, jolla selvityksessä tarkoitetaan sitä, että verotuksessa ei tulisi olla insentiiviä muuntaa työstä saatua korvausta osingon muotoon, tarkastellaan myöhemmin.

Riskin kompensointi

– Selvityksessä lähdetään siitä, että verotuksen horisontaalinen ja vertikaalinen oikeudenmukaisuus ja riskin huomiointi voisivat tapahtua riittävällä tappiontasausjärjestelmällä. Jos lopullinen riski toteutuu yritystoiminnan loppumisen muodossa, riski jää kuitenkin yleensä kompensoimatta, koska ei ole tuloja, joista tappio voitaisiin vähentää. Tappiontasaus on enemmän tuloslaskennan jaksotusta kuin riskin kompensointia.

– Riskisijoittaminen on käytännössä sen seikan hyväksymistä, että sijoitus voidaan myös menettää. Riskien on todettu vaikuttavan yritysten kasvuasenteisiin etenkin silloin, kun pienen tai keskisuuren yrityksen pitäisi kasvaa seuraavalle tasolle. Tällöin otettavat riskit voivat olla niin suuria, että epäonnistumisen jälkeen riskejä voi joutua maksamaan koko eliniän. Näin ajatellen ei ole myöskään oikeudenmukaista vaatia, että verotus olisi aina verikaalisesti ja horisontaalisesti samantasoista tulonsaannin riskistä huolimatta.

– Riskin huomiointia verotuksessa käsitellään myös Mirrlees Review-raportissa (Commentary in International Taxation, Roger H. Gordon, Jerry Hausman, 6. Omitted issues). Sen mukaan riskinottoon kannustaminen on perusteltua, jos työpanos tuottaa positiivista tulosta myös muille kuin yrittäjälle, ja veroedut tulisi sitoa yrittäjäriskiin. Myös kansantalouden näkökulmasta on siten perusteltua palkita yrittäjyyteen kuuluvasta riskistä ja yrittäjien verotuksen tulee olla kannustavaa myös verrattuna palkansaajien verotukseen.

Osinkojen jako enenevästi verottamattomista varoista

– Perusteluna osinkoverotuksen kiristyksille ei voida myöskään esittää kirjanpidon ja verotuksen etääntymistä, kuten Niskakankaan selvityksessä tehdään.

– OYL:ssa säädellään nykyisin osakeyhtiöiden osalta jopa absoluuttisesti jakokelvottomista eristä. Vireillä on myös ns. SVOP-rahastoja koskeva esitys, jolla asetettaisiin lakitasolla seuraamuksia sijoitetun vapaan pääoman erien jaolle. Tällä hetkellä asiasta säännellään verohallinnon ohjeella.

– Nykyisin yrityksillä voi esiintyä verovapaita tuloja lähinnä käyttöomaisuusosakkeiden myynneissä. Niiden vastapainona on kuitenkin luovutustappioiden vähennyskelvottomuus. Ao. tilanteet on verolainsäädännössä varsin tarkkaan määritelty, eikä osinkoverotuksen kiristyksiä voida perustella näillä.

Suomen osinkoverotuksen ongelmat

– Selvityksessä esitetään lopuksi, että osinkojen ja ansiotulojen välinen ongelma on muissa maissa ratkaistu niin, että ansiotulojen ylin marginaalivero on suurin piirtein sama kuin osakeyhtiön ja osakkaan yhteenlaskettu vero. Suomen osalta tavoite on teoreettinen johtuen ylimpien tulotasojen korkeista marginaaliverokannoista (näin myös mm. Sörensen, Helsingin säätytalo 7.10.2009, esityksen loppukommentit). Kuten edellä on todettu, pelkkä nimellisverokantoihin perustuva selvitys antaa myös yhteisöverojen ja omistajien marginaaliverokantojen osalta harhaanjohtavan kokonaiskuvan, ellei eri valtioiden veropohjaa ja muita kannustimia oteta huomioon.

– Niskakankaan selvityksessä – kuten myös yleisessä verokeskustelussa – tuodaan keskeisenä järjestelmän muuttamisen perusteena esille ns. muunto-ongelmaksi kutsuttu tilanne, jossa väitetään yrittäjien voivan muuttaa ansiotuloaan pääomatuloksi. Väite on vero-oikeudellinen myytti, eikä perustu todellisuuteen. Yrittäjän vero-oikeudellinen ansiotulo poikkeaa perusteiltaan oleellisesti palkansaajan ansiotulosta (palkkatulosta). Yrittäjätyö ja palkkatyö ovat kaksi eri asiaa: Yrittäjätyöhön ei liity palkkatyöhön kuuluvaa työsuhdeturvaa, ei vastaavaa sosiaaliturvaa, toimeentulo on palkkatyötä epävarmempaa ja vaihtelevampaa, minkä lisäksi yrittäjätyöhön usein liittyy tulon saamiseen tarvittavan pääoman menettämisen riski. Yrittäjätyön verottaminen palkkatyöstä poikkeavalla tavalla on työn luonteen johdosta perusteltua ja välttämätöntä; yrittäjällä ei ole palkansaajan kaltaista palkkatuloa, mikä olisi muutettavissa toiseen muotoon.

– Väitetyn muunto-ongelman voi ajatella syntyvän vain silloin, kun yrittäjäksi itseään kutsuva henkilö ei ole tosiasiallisesti yrittäjä, vaan työskentelee palkansaajaan rinnastettavissa olosuhteissa ilman yrittäjätyöhön tavanomaisesti liittyvää riskiä. Tällaisia näennäistä yrittäjyyttä tarkoittavia tilanteita ajatellan hallitus on jo toteuttamassa ns. työperäisiä osinkoja koskevan osinkoveromuutoksen.

– Tulo- ja verotilastot osoittavat, että yli 90 % suomalaisista yrityksistä on pieniä mikroyrityksiä, joiden vero-aste ei ole niin suotuisa kuin keskustelun perusteella luulisi. Vuonna 2007 YEL-vakuutetuista yrittäjistä lähes 60 %:lla vuositulot vaihtelivat 15 000 – 55 000 euron välillä, vain 18 %:lla vuositulot olivat tätä korkeammat. YEL-vakuutetuilla yrittäjillä ansiotulona verotettiin 70 % ja pääomatulona 30 %. Pääomatuloista vajaa 30 % oli listautumattomista yhtiöistä saatuja osinkoja, loppuosa luovutusvoittoja tai muita pääomatuloja. Listaamattomista yhtiöistä pääomatulo-osinkoja sai vuonna 2007 ylipäätään 52 811 YEL-vakuutettua, ansiotulo-osinkoja 22 027 YEL-vakuutettua. Keskimääräinen yrittäjien veronalainen tulo oli vuonna 2007 40 132 euroa ja kokonaisveroaste lakisääteiset vakuutusmaksut mukaan lukien 34,4 %. Keskituloisen yrittäjän veroaste vastaa kokonaisuutena keskituloisen palkansaajan veroa.

– Yhteen kertaan verotettujen osinkotulojen saaminen edellyttää runsasta yritysvarallisuutta. Yhteen kertaan verotettujen osinkojen 90 000 euron enimmäismäärän nostaminen (7500 euroa/kk) edellyttää 1 miljoonan euron suuruisia nettovaroja, joita on erittäin harvalla. Listaamattomista yhtiöistä yli 90 000 euron osinkoja sai vuonna 2007 yhteensä 1137 YEL-vakuutettua. Kaikkiaan YEL-vakuutettuja oli 201 495 henkeä. Elinkeinotoiminnan keskimääräinen nettovarallisuus oli puolestaan vuonna 2007 noin 40 000 euroa, yksityisten elinkeinonharjoittajien vain 11 600 euroa. Nämä määrät tulevat taantuman vuoksi odotettavasti edelleen.

– Yrittäjä ei kuitenkaan muunna palkkatyön kaltaista ansiotuloaan miksikään, vaan yrityksen tulos muodostuu yleensä juuri yrittäjän riskinalaisen toiminnan positiivisena tuloksena, joka poikkeaa luonteeltaan oleellisesti palkkatyöstä. Yrittäjätyö ja palkkatyö on tämän vuoksi pidettävä myös käsitteellisesti erillään ilman, että muunto-ongelmaa sekoitetaan yrittäjätyöhön luonnollisena osana kuuluvaan aktiiviseen henkiseen toimintaan.

– Yrittäjien osalta annetaankin siten yleisesti liioiteltu kuva suurituloisesta, kevyesti verotetuista henkilöistä, jolloin ei tuoda esiin koko yrittäjäkentän tilannetta eikä yrittäjä- ja palkkatulojen käsite-eroja. Samoin ei kuvata mahdollisen suurituloisuuden taustalla olevia muita tekijöitä ja yhteiskunnan hyötynäkökohtia, joita ovat juuri yrittäjyyteen ja kasvuun kannustaminen sekä näin saatavan positiivisen arvonlisän ja verotulojen nousu. Ns. työperäisten osinkojen ongelma, jonka laajuudesta on vallinnut eri käsityksiä, on myös ratkaistu lainsäädäntöön otetulla osinkoverosäännöksellä eikä ole enää ajankohtainen.

2) Seppo Karin selvitys

Yleistä

– Esitys kritisoi Suomen yritysverojärjestelmää erityisesti siitä, että se sisältää insentiivejä nettovarallisuuden kasvattamiseen, voi kannustaa investoimaan myös rahoitusmarkkinoille tai ei-tuotannolliseen pääomaan sekä jakamaan osinkoina vähintään verovapaan määrän. Myös Karin selvitys on talousteoreettinen eikä kuvaa investointitapahtumia yritysten näkökulmasta.

– On sinänsä ymmärrettävää, että talousteoreettisessa tutkimuksessa käsitellään verotusta neutraalisuuden näkökulmasta. Etenkin poliittisessa arvokeskustelussa joudutaan kuitenkin arvioimaan laajemmin myös verojärjestelmän muita ominaisuuksia. Seuraavassa kiinnitetään huomiota etenkin väittämiin, joita esitetään verojärjestelmän neutraalisuuden näkökulmasta, sekä esitetään lopuksi eräitä ehdotuksia työryhmän jatkotyölle.

Insentiivit ja muunto-ongelma investointien näkökulmasta

– Selvityksessä esitetään ansiotulojen muuntuvan investointien yhteydessä pääomatuloksi, jos käytössä oleva nk. split-% eli pääomatulon tuottoaste ylittää yrityksen investoinnin tuoton. Järjestelmän arvioidaan muodostavan väärän investointikannustimen, minkä esitetään johtavan tilanteisiin, joissa myös muuta tuloa kuin investoinnin todellista tuottoa verotetaan pääomatulona.

– Yrityksissä investoidaan kuitenkin ensisijaisesti tuotannolliseen pääomaan ja vasta toissijaisesti muuhun ulkoiseen pääomaan. Muuhun pääomaan investoiminen on tarpeen erityisesti taloudellisten puskureiden rakentamiseksi. Se seikka, että yrityksille kertyy toiminnassaan jossain määrin myös muuta ulkoista pääomaa kuin investointihyödykkeitä, toimii työllisyyttä, investointeja ja kasvua turvaavasti.

– Jos yrityksiä halutaan kannustaa investointeihin, jotka tuottavat hyvin – ja joihin siksi aina sisältyy myös riskiä – tuottoasteen on aina oltava korkeampi kuin riskittömälle investoinnille saadun tuoton. Muussa tapauksessa investoinnit yritysvarallisuuteen eivät ole ylipäätään kannustavia. Käytännössä tällaisia eroja investoinnin tuottoasteen ja verotuksen tuottoasteen välillä ei myöskään koskaan kyetä luotettavasti selvittämään. Koska pääomatulon tuottoaste on korvausta pääoman sijoittamisesta ja tähän liittyvästä riskistä, split-%:n asettaminen riskittömien markkinakorkojen tasolle hävittäisi investointien verokannustimet.

– Yritykset lähtevät investointilaskelmissaan yleensä myös nk. vaihtoehtoisen tuo-ton näkökulmasta. Tällä tarkoitetaan harkintaa siitä, millä muulla tavoin vastaava tuotto olisi saavutettavissa. Vaihtoehtoisen sijoituskohteen tuotto on kokonaan pääomatuloa, joka verotetaan kertaalleen. Esim. kiinteistösijoittaminen, jonka tuottovaatimus asetetaan yleisesti 8 %:iin, on tärkeä vaihtoehto ja kiinteistöjä pidetään myös yleisesti tuotannollisia investointeja riskittömämpinä sijoituksina. Yritysvarallisuuden pääomatulon tuottoasteen on tämän vuoksi oltava kilpailukykyinen myös muihin sijoituksiin nähden ja olennaista on huomioida erot sijoittamiseen liittyvässä riskissä.

– Kuten edellä on todettu, omistajayrittäjän osalta on hyväksyttävää, että myös työpanosta kuuluu yritystulon. Tuotot syntyvät juuri yrittäjän henkisestä pääomasta ja yritysten aktiivisesta kehittämisestä. Muussa tapauksessa esim. innovointitoimintaan ei olisi kannusteita ja yrityksiin kohdistettaisiin vain sijoitusluonteista toimintaa. Tällöin ei tosin syntyisi tuottokaan, koska yritystä ei aktiivisesti kehitettäisi.

– Selvityksessä esitetyt lukumääräiset arviot tulisi myös pyrkiä kohdentamaan tarkemmin osinkoverotuksen piirissä aktiivisesti toimiviin henkilöihin. Selvityksen mukaan yritystulon saajia on noin 400 000. Esim. YEL-yrittäjiä on verohallinnon aineistossa noin 201 000 ja ns. yhteen kertaan verotettuja osinkoja listaamattomista yhtiöistä sai vuonna 2007 53 000. Tilastokeskuksen yritysrekisterissä yri-tyksiä on 253 000 (pl. maa-, metsä- ja kalatalous) ja tilastokeskuksen työvoimatutkimuksessa 228 000. Aktiivisten toimijoiden määrä on siten selkeästi pienempi kuin selvityksessä todettu 400 000.

Ohjaus vuotuiseen osingonjakoon

– Selvityksessä esitetään kritiikkiä myös sille, että järjestelmä kannustaa jakamaan osinkoina pääomatulon tuottoasteen osoittaman määrän vuosittain. Tämä seikka on kuitenkin, kuten hyvin tiedetään, johtunut polittiisesta halusta rajoittaa yhteen kertaan verotettujen osinkojen määrää vuositasolla. Ominaisuus olisi sinänsä korjattavissa esim. sallimalla osingonjaon siirto myös tuleville vuosille, jolloin kannustinta vuosiosingon jakoon ei olisi. Tämä ohjausvaikutus ei kuitenkaan ole sellainen seikka, jonka vuoksi koko osinkoverojärjestelmää tulisi muuttaa.

3) Yhteenveto ja SY:n ehdotukset työryhmälle

Talouskriisistä irtaantuminen tulee edellyttämään työn tuottavuuden paranta-mista, talouden kasvua sekä yhteiskunnan rakenteiden uudistamista. Yrittäjyys on tämän vuoksi huomioitava nykyistä paremmin kaikissa talouskriisin jälkeen tehtävissä talous- ja veroratkaisuissa. Suomeen syntyy kasvuhakuisia yrityksiä, kunhan yrittämisen kannusteet ja olosuhteet ovat suotuisia.

Talouskriisistä nouseminen tulee myös edellyttämään lisää etenkin kotimaahan suuntautuvia investointeja. Niitä syntyy, kun työn ja yrittämisen verotus säilytetään kilpailukykyisenä. Yritysverotuksen tulisi siksi ohjata yrityksiä ja niiden omistajia ottamaan entistä enemmän hyvin hallittuja riskejä, jolloin yritysten työllistämismahdollisuudet kasvavat.

Alkaneessa verokeskustelussa on arvioitu, että yritysten verotus tulee kiristymään ja arvonlisävero nousemaan valtion budjettivajeiden kattamiseksi. Verojen kiristämisen sijaan tärkeämpää olisi pohtia sitä, miten luodaan uusia kasvun edellytyksiä. Yrittäjyyden vahvistaminen on keskeistä, koska uusista työpaikoista 70 prosenttia on viime vuosina syntynyt pk-yrityksiin. Jatkossa osuus voi olla vieläkin suurempi. Yhä selkeämmin nähdään, että talouskasvu ei enää tule suurten teollisuusyritysten menestyksestä, vaan pienten ja keskisuurten yritysten määrän ja laadun kasvusta. Sitä tukemaan tarvitaan yrittäjyyteen kannustavia veroratkaisuja.

Talouskriisin jälkihoidossa yhteiskunnan erityinen haaste onkin yritysten riskinottohalukkuuden kasvattaminen. Verokeskustelussa esitettyjen uusien veromallien suurimpana heikkoutena on yrittäjyyskannusteiden puute. Osinkojen yhdenkertainen verotus, joka on sidottu yrityksen nettovaroihin, on vahvistanut yrityksiä ja tämän vuoksi se tulee säilyttää yrittäjyyden keskeisenä kannustimena. Yritysten vahvat taseet ovat talouskriisin oloissa auttaneet säilyttämään työpaikat pk-yrityksissä kohtuullisen hyvin.

Lisäksi on hyvä muistaa, että yrittäjien verotus on keskimäärin samalla tasolla kuin palkansaajien verotus, vaikka julkisuudessa usein halutaan toisin kertoa. Yrityshalukkuuden lisäämiseksi verotusta tulisi keventää niin, että yrittäjien verotus olisi aina työtulon verotusta kevyempää. Tämä lisäisi yrittäjyyttä.

Kun seuraavaa hallitusohjelmaa varten mietitään talousstrategiaa 2010-luvulle, on siinä kaikin keinoin turvattava pk-yritysten toimintaedellytykset ja sitä kautta uusien työpaikkojen syntyminen Suomeen. Työryhmän tulisi ottaa mainitut seikat huomioon lopullisia ehdotuksia laatiessaan.

Pidättyminen osinkoverotusta koskevasta erillisratkaisusta

Työryhmän on toimeksiantonsa mukaan määrä tehdä ehdotuksia verojärjestelmän kehittämisen suuntalinjoista ja tällöin pohtia mm. sitä, että esitettävät muutokset ovat suotuisia tuottavuuskasvun, työllisyyden ja yrittäjyyden kannalta. Työryhmälle annetun tehtäväksiannon tavoitteiden kannalta on olennaista, että verotuksen kokonaisuus tukee esitettyjä rakenteellisia tavoitteita. Koska osinkotulojen verotuksella on olennainen yhteys näihin tavoitteisiin – ja näiden ohella selkeä yhteys myös ansiotulojen verotukseen – on perusteltua, että osinkotulojen verotuksesta ei tehdä osaesitystä, joka olisi irrallinen kokonaisesityksestä.