Jenna hautasi ongelmansa maatilan töihin, kunnes paloi loppuun – Nyt tuore yrittäjä voi hyvin: ”Ei kukaan ymmärrä, jos ei avaa tarinaansa”

Lehmät ovat kuuluneet Jenna Salpakarin, 33, arkeen aina. Maatalousyrittäjä Salpakari asuu entisessä mummolassaan Pohjois-Karjalassa Valtimon kunnan Pajukosken kylässä. Lapsuudenkoti on naapurissa.

– Mitään muuta en oikeastaan ole osannut tehdä kuin hoitaa lehmiä, mutta elämä on heitellyt mitä ihmeellisimpiin hommiin.

Nykyisin Salpakari asuu yksin. Seuranaan hänellä on kaksi kissaa ja kaksi hevosta. Viime huhtikuussa hän perusti yrityksen nimeltä Lomitus Salpakari.

– Kyläläiset sanoivat, että miksen voisi alkaa tehdä töitä itselleni. Sitten laitoin yrityshomman pystyyn, ja sehän lähti pyörimään.

Ennen yrittäjyyttä Salpakari ehti kokea rankkojakin asioita. Oman yrityksen perustaminen ei ehkä olisi ollut mahdollista, ellei hän olisi oppinut käsittelemään ongelmiaan puhumalla sen sijaan, että hautasi ne kovaan työntekoon.

Töitä pienestä pitäen

Salpakarin lapsuudessa perheen tilalla oli noin satapäinen lypsykarja sekä hevosia. Lisäksi Salpakarin isä pyöritti tilan yhteydessä konepajaa nimeltä Pajukosken paja.

– Isä korjasi autoja, rekkoja, mitä vain. Varmaan kuuraketinkin olisi rakentanut, jos olisi sille päälle sattunut.

Lapsuudenkodissaan Salpakari tottui tekemään erilaisia maatilan töitä melkein siitä saakka, kun oppi kävelemään.

– Meitä oli kaksi tyttöä, poikaa ei vanhemmille siunaantunut. Heinäpaalien keräämisen opin niin, että isä istutti minut traktorin koppiin, laittoi kädet ratille, käsikaasun päälle ja sanoi, että opettele.

Enimmäkseen tytöt olivat vanhempiensa mukana maatilan töissä. Jos heidät piti saada hoitoon, he menivät mummolaan.

– Jos vanhempia halusi nähdä, niin piti mennä traktorin kyytiin tai navetalle.

Viimeinen puhelu

Kun Salpakari aikuistui, hän sai vakituisia töitä naapuritilalta ja auttoi kotitilallaan niin paljon kuin pystyi. Valtimon kunta kysyi häntä lomittajaksi, ja hän alkoi kierrellä töissä ympäri seudun tiloja. Töidensä ohessa Salpakari opiskeli Kajaanissa kolmivuotisen maaseutuyrittäjän koulutuksen.

Kymmenisen vuotta sitten Salpakarin vanhemmat päättivät luopua lehmistä. Päätökseen veivät uupumus ja erilaiset terveysongelmat.

– Voisi sanoa, että me kaikki paloimme loppuun. Itsekin tein pitkiä päiviä omissa töissäni. Oli oikea päätös luopua lehmistä, sillä minustakaan ei ollut jatkamaan sitä hommaa. Olin niin väsynyt silloin.

Sitten Salpakarin vanhemmat erosivat. Hänen isänsä muutti Ylitornioon porariksi.

– Isä sai elämästä uudelleen kiinni. Pidimme hänen kanssaan paljon yhteyttä. Eräänä iltana hän soitti minulle, lauleskeli ja suunnitteli, että tulisi lomallaan luokseni käymään, Salpakari muistelee.

Salpakari ei tiennyt, että se oli viimeinen puhelu isän kanssa. Seuraavana yönä Salpakari heräsi siihen, että poliisiauton valot pyyhkivät makuuhuoneen seinää. Poliisi kertoi, että isä oli saanut sydänkohtauksen töissä ja kuollut kuorma-auton rattiin.

Värit hävisivät

Salpakari oli jo pitkään hukuttanut huolensa ja ongelmansa työntekoon.

– Mitä pahempia asioita tapahtui, sitä enemmän tein töitä.

Isän kuolemaa seurasivat vanhempien maatilasta jääneiden velkojen selvittely sekä Salpakarin omat velat, joita hän ei ollut uupumuksen vuoksi saanut hoidetuksi ajallaan. Vuosien ajan hän pelkäsi menettävänsä oman kotinsa velkojensa takia.

– Syytin itseäni, etten ollut tehnyt tarpeeksi. Sitten jäin sairauslomalle, ja vuosien aikana kertynyt taakka lähti purkautumaan.

Salpakari ajatteli, että kertoisi vaikeuksistaan ihmisille vasta sitten, kun olisi selvinnyt niistä. Hän tunsi, ettei jaksanut nousta sängystä, mutta silti hänen oli pakko. Hevoset odottivat tallissa aamurehujaan.

– Tuntui, että elämästä häviävät värit.

Kyläyhteisö auttoi

Lopulta juuri läheisten ja yhteisön tuki kannatteli Salpakaria, kun hän uskalsi paljastaa, millä tolalla asiat olivat.

– Onneksi elämässäni oli niin hyviä ihmisiä, naapureita, koko Pajukosken kyläyhteisö, ystäviä ja sukulaisia. Heidän avullaan selvisin jotenkin, vaikka mietin, etten enää ikinä tule nauramaan.

Pahimpina hetkinä Salpakari kävi myös terapiassa. Se auttoi. Nykyisin hän yrittää käsitellä vaikeat tunteet ja asiat heti eikä lakaista niitä maton alle.

– Haluan puhua näistä asioista avoimesti, jotta ihmiset ymmärtäisivät, ettei niissä ole mitään hävettävää. Ei kannata jäädä ongelmien kanssa yksin. Pitää uskaltaa sanoa, että nyt ei vain jaksa.

Yrittäjyys avasi ovia

Nykyisin Salpakari lomittaa yrityksessään säännöllisesti seudun viittä-kuutta tilaa. Hän tuuraa maatilayrittäjien lomat sekä sairauspoissaolot ja toimii lisäkäsinä eri töissä.

– Tilalliset ovat huippuporukkaa. Kemiat toimivat, pystymme puhumaan kaikesta ja työnteko on joustavaa kaikin puolin.

Lisäksi Salpakarilla on sopimus lomittamisesta Tohmajärven kunnan kanssa. Töitä olisi niin paljon kuin hän jaksaisi tehdä, mutta hän on päättänyt, että pitää niiden määrän kohtuullisena.

– Pääni on aivan pyörällä siitä, kuinka moni ovi avautui yritystoiminnan myötä. Olen hirveän kiitollinen, että ihmiset antavat näitä mahdollisuuksia.

Salpakarin työpäivät saattavat alkaa ja loppua aamuneljältä. Tällaisia päiviä voivat olla erityisesti sorkkahoitokierrokset kauempana, kun hoidettavana on parhaimmillaan tilan koko karja.

Myös hätätilanteita

Myös erilaiset hätätilanteet kuuluvat lomittajan työnkuvaan.

–  Lypsyrobotti saattaa hälyttää, että on lakannut lypsämästä. Sitten menen tilalle, soitan huoltoon ja yritän etätuen kanssa löytää laitteesta osia, jotka ehkä ovat rikki tai irronneet, vaikken tiedä mitään koko laitteesta.

Salpakari muistaa myös tilanteita, joissa on valvonut sairaan lehmän kanssa koko yön ja yrittänyt tavoittaa puhelimitse eläinlääkäriä.

– Sitten parjaavat lehmien pitämistä eläinrääkkäykseksi. Kyllä ihmiset antavat enemmän eläimilleen kuin itselleen. Ensin hoidetaan eläimet, sitten katsotaan, ehtiikö itse ottaa leipäpalasta.

Yrittäjien raskas tilanne

Salpakari sanoo, että maaseutuyrittäjien tilanne niin Valtimossa kuin koko Suomessa on raskas.

– Töitä on älyttömästi, kaikki kallistuu ja maidon hinta laskee.

Hän arvelee, että tulevina vuosina moni tila kotikylälläkin joutuu lopettamaan toimintansa, koska edellinen sukupolvi vanhenee, eikä jatkajia ole.

– Myöskään rahoituspuoli ei toimi kuten ennen. Pankit eivät mielellään anna sellaisia miljoonalainoja, joita tilan koneisiin tarvitaan. Sekin on erikoista, että joutuu ottamaan lainaa voidakseen tehdä töitään.

Maaseudun monitoiminainen

Vaihtelua Salpakarin työhön ovat tuoneet satunnaiset päivät rakennusyrityksessä, jonne hän päätyi apulaiseksi siellä työskentelevän siskonsa kautta. Hän uskoo, että rakennustöiden osaaminen auttaa häntä myös maatilan töissä.

– Ehkä kehitän itseäni sellaiseksi maaseudun monitoiminaiseksi. Haaveeni on opetella ajamaan kaivinkonetta.

Tällä hetkellä Salpakari voi ”älyttömän hyvin”.

– Värit on maailmassa ja naurattaa. Ei tämä elämä aina helppoa ole, mutta voin sanoa, että olen todella onnellinen.

Salpakari on saanut velkansa maksetuksi, ja yrittäjänä hänellä on niin paljon töitä kuin hän jaksaa tehdä. Hän on huomannut, että ongelmista avoimesti puhuminen on vain auttanut häntä ja tuonut ymmärrystä kanssaihmisiltä.

– Ei kukaan ymmärrä, jos ei avaa tarinaansa.

Lohtua lehmistä

Salpakari kokee saavansa voimaa menneisyyden koettelemuksista.

– Kun vaikeassa tilanteessa katsoo taustapeiliin, voi sanoa, että aika monesta asiasta on selvitty, joten eiköhän tästäkin selvitä.

Myös rakkaat eläimet, eritoten lehmät, kannattelevat Salpakaria.

– Lehmien takia jaksoin vaikeimpina aikoina. Ne ymmärtävät, jos ihmisellä on huolia: tuuppavat turvallaan ja sanovat, että eteenpäin, elävän mieli.

Jenna Salpakarista kertoi aiemmin Ylä-Karjala.