Tämä on kertomus siitä, miten keksin laittaa näppiksen alle pienet huopatassutäplät

Minulla on ainakin 20 vuotta vanha näppäimistö. Olen tottunut kirjoittamaan tällä, enkä ole juuri muita kokeillut, en siis tiedä onko näppäimistö hyvä vai huono. N-kirjain on kulunut näkymättömäksi ja noin kymmenen vuotta tämä on rämissyt pöytää vasten raivostuttavasti, kun kirjoitan.

Ja tänään, Armon vuonna 2020, toukokuun yhdeksännentoista päivän aamuna, valkeni idea; minullahan on laatikossa pikkuruisia huonekaluhuopatassuja! Jospa sellaiset liimaisi näppiksen pohjaan. Ja katso, hän käveli laatikolle, löysi huopatassupussin, irrotti huolellisesti täplän kerrallaan ja liimasi sen ylösalaisin jalkojen varassa pitämänsä näppiksen pohjaan (tietokonetta ei tietenkään kannattanut siksi aikaa sulkea, ja niinpä näppis kirjoittikin toimenpiteen aikana jonkin vieraskielisen runon aivan omia aikojaan!), yhden joka kulmaan. Nyt kuuluu räminän sijasta vain ilahduttavaa sormenpäiden töpinää näppäimillä ja tuntuukin jotenkin joustavammalta ja paremmalta kirjoittaa.

Mielestäni olen saanut monta hyvää ideaa viime aikoina. En nyt kyllä muista, mitä ne olivat, mutta muistan, että epätavallisen usein olen tässä viimeisten parin kuukauden aikana onnitellut itseäni hiljaa mielessäni: ”Mikä valtavan hyvä idea!”

Tässä on kaksi huomionarvoista asiaa.

Ensinnäkin, miten ohikiitävän hetken nuo valtavan hyvät ideat pysyvät muistissa. Maailma vain järjestyy ideoiden tuottamien ratkaisujen varassa hetki hetkeltä pikkuisen sulavammin. Ideat huituvat näkymättömiksi, mutta maailma on parantunut. Keksijää ei mainita historiankirjoituksessa, eikä kukaan kohta muistakaan, kuka keksi liimata huopatassut näppikseen, tai teipata frisbeen hiirten kulkuaukon tukkeeksi.

Parhaat ideat jaetaan toisille, mutta ei ollenkaan kaikkia – yleensä ei juuri niitä noloimpia, jotka ovat parhaimpia. Muistan, miten vaikuttunut kälyni oli, kun näki minun juoksuttavan hanasta vettä vedenkeittimeen sen nokasta, kantta avaamatta. Se muutti hänen elämänsä kertaheitolla; miten paljon helpottaa arkipäivää, kun ei kantta tarvitse joka täyttöä varten avata!

Arkipäivän ideat ovat parhaita. Tuon äskeisen idean keksijän aivoja ei silti tulla säilömään kuuluisien aivojen museoon. Idea sinänsä ei ole se juttu, josta pitäisi pitää meteliä, koska sillä tavalla aivojen kuuluisi normaalistikin toimia; huomataan jokin asia, joka ei toimi, odotetaan ratkaisun pälkähtävän päähän, ja sitten se pälkähtää. Niin yksinkertaista ja arkipäiväistä, niin käsittämättömän upeaa ja mystistä!

Ja toiseksi, miten surullista on, että aivot harvoin toimivat niin kuin niiden kuuluisi toimia. Olen pannut merkille nämä hyvät ideani viime aikoina siksi, että korona. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Tiedätte kyllä.

Aikaa on enemmän, aina ei muista mikä päivä on, ja kun aina on valoisaa, ei tiedä edes mitä kello on. Ei tarvitse miettiä, mitä piti laittaa päälle, minne piti mennä, ja kenen kanssa oli treffit. On aikaa hortoilla metsissä ja kuopsuttaa kukkapenkkiä. Aivot lepäävät.

En tiennyt olevani stressaantunut, ennen kuin aivoni pääsivät lepäämään ja näyttivät todellisen luonteensa. Stressin strategiaan kuuluu, että se kätkeytyy kuin vuohenputki raparperiin, huomaamattomaksi. Ei se haittaa, jos raparperipiirakassa on vähän vuohenputkea, mutta voi peijooni, kuka haluaisi syödä pelkkää putkea piirakassa!

Olen varma, että jos pääkoppani kansi olisi voitu irrottaa vuosi pari sitten, ja pään sisään olisi katsottu, olisi nähty kaaos puolikkaita ajatuksenpätkiä, kilo kysymysmerkkejä, kadonneita avaimia, kellonaikoja ja päivämääriä, valtavan suureksi pullistunut pussi tekemättömiä töitä, kokonainen kasa ärräpäitä ja iso säkki täynnä ahdistusta, epäluuloa, tyytymättömyyttä ja muita itselle haitallisia tuntemuksia.

Jos laskisin nyt vanhoilla aivoillani yhteen yksi ynnä yksi, saattaisin päätellä, että hyvien ideoiden generoimiseen vaaditaan joko epidemian tai muun innokkeen perusteella määrätty kotikaranteeni 30 – 60 vrk ajaksi. No jaa. Ei se ihan näin voi mennä. Voisiko aivot saada lepoon silloinkin, kun on aktiivinen työelämässä ja tapaa ihmisiä vapaa-aikanakin? Periaatteessa vaikka jokaisella uloshengityksellä?