Kolumni: Havaintoja Itä-Suomesta

Kirjoittaa on yrittäjä, joka asuu Lappeenrannassa ja jolla on yritystoimintaa mm. Nurmeksen Valtimolla.

Hän ajelee Itä-Suomea ylös ja alas viikoittain.  

Tarina alkaa…

Kotka, Kymijoen silta. Ylitän sen suuntana itä.

Olen saapunut Wanhaan Suomeen. Täällä Tsaarien perheet viettivät kesiä kalastellen, purjehtien ja uiden Suomenlahdessa.

Sekä Kotkan Langinkoskella, että Virolahden Hurpussa. Kotkan Kantasatama on muuttunut historian ja kulttuurin kehdoksi. Katariinan niemeä hallitsevat öljysäiliöiden sijaan kukka- ja kiviasetelmat. Mussalon syväsatama välittää vielä venäläisiä lannoitteita maailmalle ja merimiesravintola Kairo jatkaa toimintaansa.

E18 tie johdattaa minut Karhulan kanjonin kautta kohti Haminaa. Kanjoni ei ole saanut kantta päälleen kiinteistöjen vähäisen kysynnän vuoksi. Haminassa horisontissa näkyy maailman lähes korkein, venäläisvalmisteinen lipputanko, jossa liehuu varmasti maailman suurin siniristilippu.

Uusi E18 tie vie minut ohi ympyrän muotoisen linnoituskaupungin kauniin historiallisen keskustan, jossa serkukset Ruotsin kuningas ja Venäjän keisarinna kohtasivat ja keskustelivat sodan ja rauhan kysymyksistä. Ei ole itsenäisyytemme kannalta aivan vähäarvoista sekään, että marsalkkamme Mannerheim käyskenteli Haminan kadettikoulun kentällä ennen erottamistaan ja päätymistään sen jälkeen Pietariin sotilasakatemiaan. Haminan jälkeen E18 hiljenee lähes kokonaan. Ei ole kymmenien kilometrien rekkajonoja eikä muutakaan liikennettä. Vaikuttaa siltä, että liikenne on niin vähäistä, että tietä ei edes kannata aurata lumisateen jäljiltä.

Vaalimaa – tuo ensimmäinen ja yleensä kiireisin rajanylityspaikka Venäjälle. Raja on kiinni. Kiinni on myös Tsar Outlet ostoskylä ja myös tien toiselle puolelle rakennettu suuri ostoskeskus on hyvin hiljainen. Vain muutama paikallinen auto valtavalla parkkipaikalla.  Vaalimaan logistiikkakeskuksen varastojen pihat ovat rekkavapaata aluetta. Lumi saa kertyä rauhassa niiden pihoille. On kuin koko E18 tiestä olisi tullut helsinkiläisen kunnallispolitiikan liikennesuunnittelun toteuma – ei liikennettä ollenkaan.

Kohti Lappeenrantaa. 

Lappeenrannassa keskustan alueella on kaivantoja kuin suuren lentopommituksen jäljiltä. Kaivantojen vieressä on tyhjennettyjä ostoskeskuksia, joiden tilalle piti nousta uutta. Vaan ei nyt nouse, kun ei ole kysyntää. Myymättömiä uusia asuntoja on runsaasti ja maakunnan rakennusliikkeet kaatuvat yksi kerrallaan historiaan.

Lentokenttä odottaa venäläisiä matkustajia, joista koostui suuri osa asiakasvirrasta. Järkevää tai ei, mutta poissa olevien matkailijoiden aiheuttaman aktiivisuuden puutteen huomaa joka paikassa. Mustolan kerran niin aktiivinen kanavasatama ja logistiikkakeskus uinuu kuin Ruususen unta. Hiljaisuus on korviin sattuvaa. Nykyisin kesä on kuin talvi – ei laivoja ollenkaan. Suomen kaunein ostoskeskus Grande Orchidee on nyt toiseen kertaan loppuunmyynnissä. Luksukselle ei ole kunnollista paikallista kysyntää edes loppuunmyynnissä.

Siitä sitten Imatralle. 

Kehittyvä karjalaiskaupunki on nyt kurjistuva kerjäläiskaupunki. Vuoksenniskan taajama on kuin ydinlaskeuman jäljiltä. Imatrankoskella loistavat tyhjät näyteikkunat, jotka heijastavat katukuvaan kauniin Valtionhotellin silhuetin. Edes koskinäytökset eivät pysty nostamaan valjua tunnelmaa. Imatra-Svetogorsk valtakunnan rajan ylittävä kaksoiskaupunki kaikkine aktiivisine tapahtumineen on taakse jäänyttä elämää. Imatralla totutellaan, autotallivarastojen hiipuessa, kotimaisen bensiinin käyttöön.

Rautjärvellä on Simo Häyhän museo. Se muistuttaa meitä monin tavoin siitä taistelusta, jota rajalla käytiin itsenäisyyttämme puolustettaessa. 

Parikkala – uusi rajanylityspaikka aiheutti korttelipoliittisen myrskyn, vaikka se lähes onnistui. Nyt edes ajatukselle ei ole käyttöä vuosikymmeniin. Kehitys kehittyy, sanotaan, mutta nykyisen Venäjän kanssa kehitys taantuu taantumistaan.

Kiteellä kiteytyy keskikarjalainen kriisi. Taajama taantuu ja usko tulevaan on hiipuvaa. Pajarinhovin kylpylä on konkurssissa, mutta onneksi kansan tanssijalkaa kutkuttaa sen verran, että muu toiminta tässä Venäjän Tsaaria palvelleen Pahan Pajarin muistoksi tehdyssä aktiviteettikeskuksessa jatkuu.

Myös Kitee on saanut osansa perinteitä omaavien rakennusliikkeiden konkurssiketjussa. Tohmajärven Niirala, Venäjän puolella valtakunnan rajaa vielä nykyisinkin vahvasti elävä teollisuusnimi Wärtsilä. Rajalla hiljaista. Ei tarvitse vaivata tullimies Seppo Rädyn kipeää selkää rajan kiireisiin.

Jätämme Joensuun väliin, vaikka sekin on saanut osansa vallitsevasta kriisikokonaisuudesta. Maakunnan selkeänä keskuksena siellä menee vielä kohtuullisesti, vaikka tummia pilviä kertyykin koko ajan enemmän varjostamaan valoisaa tulevaisuutta.

Ilomantsi on seuraava itäinen kohde. Viina- ja viinisektorilla menee mukavasti, vaikka huhujen mukaan kiteeläinen kotipoltto on jälleen voimissaan. Möhkön ruukki oli Äiti-Venäjän aikaan merkittävä järvimalmin tuottaja venäläisille rautatehtaille. Petkeljärven jyrkissä rinteissä käytiin ratkaisutaisteluja reilu 80-vuotta sitten.

Karjalainen runonlaulu on valtakunnan rajaa tunnistamaton taiteen laji ja se elää molemmin puolin karjalaisten keskuudessa. Itkuvirsiä tiedetään laulettavan nykytilanteessa kasvavassa määrin muuallakin kuin Runonlaulajan pirtillä.

Ruotsalaisen Pietari Brahen perustama Brahea eli Lieksa. Täällä on itävaltalaista ja englantilaista puunjalostusta . Onko eri kuningas- ja keisarikuntien tuoma osaaminen avain menestykseen?  Maailmassa on vain yksi Koli. Se on toinen karjalaisen alueen voittaja koronan runtelemassa maailmassa. Koli vetää ja sen vetovoimalla voidaan kehittää myös uutta matkailua. Lieksan pääkatu ei kuitenkaan näytä aivan ongelmattomalta. Paljon on tyhjää tilaa ja monessa paikassa pohditaan tulevaisuuden mahdollisuuksia ja ongelmia.

Nurmes on vahvan metallinyrkin ja puun aluetta. Itävaltalainen puunjalostaja on löytänyt tiensä tännekin. Korttelipolitiikan melkein kaatama Bomban laajennus etenee ja Bomba onkin ollut toinen karjalaisalueen voittaja koronakriisissä. Nurmeksen osalta Venäjän rajan tapahtumilla on vähemmän merkitystä kuin monessa muussa Itä-Suomen paikassa. Kun ei ollut paljoa nousua, niin laskukin jää hillityksi.

Kuhmo on nyt päätepiste. Torilla seisova Laukkuryssän patsas kertoo paljon. Rajaa on ylitetty ja kauppaa käyty iät ja ajat. Ihmisten kesken.  Vaan ei käydä nyt.

Itä-Suomi on pahassa kierteessä. Sen oikaiseminen vaatii nopeita tekoja. Visio, Suunnitelma, Strategia ja suuri joukko korkeasti koulutettuja ja hyvin palkattuja ihmisiä keskustelemassa siitä, että ”jonkun pitäisi nyt tehdä jotain” ei auta. Tarvitaan kassavirtaa, konkreettisia muutoksia ja keskittymistä Valtatie 5:n itäpuolella vallitsevaan todelliseen hätään tulevaisuudesta.

Vai – onko Helsingin suuressa viisaudessa kuitenkin päätetty, että siirretään itäraja siihen, missä Valtatie 5 nyt kulkee. Silloin Itä-Suomi saa uuden muodon ja Wanha Itä-Suomi saa jäädä kuihtuvaksi reservaatiksi Venäjän-Karjalan läntiseksi osaksi.

Tosissaan huolestuneena,

Jaakko Kilpeläinen

Pohjois-Karjalan Yrittäjien hallituksen jäsen