Timanttinen työkokemus – kirjaimellisesti

Mansen Timanttisaha Oy:n yrittäjä Pekka Marttila päätyi alalle vähän sattumalta. Marttilalla oli plakkarissa yrittäjäkokemusta jo entuudestaan, sillä hän oli tehnyt toiminimellä pienimuotoista rakentamista sekä suunnittelua jo aiemminkin. Työstään hän tykkää edelleen, vaikka ikää on mittarissa jo kunnioitettavat 85 vuotta.

Vuonna 1979 Pekka Marttila huomasi yhdessä kaverinsa kanssa konkurssiin menneen rakennusliikkeen ja päätyi solmimaan kaupat konkurssipesän kalustosta. Nurin menneen yrityksen timanttisahaus- ja porauskalusto, joka oli vasta vähän aikaisemmin rantautunut Suomeen. Yksittäistä syytä yrityskauppaan Marttila ei osaa sanoa. Pikemminkin mahdollisuus vaan osui eteen oikeaan aikaan, kauppahinta oli mukiinmenevä ja toimiala kiinnosti.

Rakennusinsinöörille uudelle alalle siirtyminen tarkoitti myös siirtymistä siististä sisätyöstä haalarihommiin ja välillä hyvinkin haastaviin kenttäolosuhteisiin. Terä on pistetty laulamaan yhtälailla 28 asteen pakkasessa kuin yli 30 asteen helteessäkin. Eivätkä porahommat läheskään aina ole sitä siistiä ja fyysisesti kevyttä työtä. Marttila oli kuitenkin valmis ottamaan haasteen vastaan.

– Uutuus kai siinä kiinnosti. Timanttisahaushan oli melkoisen uusi asia koko maassa, ja vaikka minä olenkin ollut rakennusmies, olen aina ollut kovasti kiinnostunut myös koneista. Näin tämän alusta saakka kehittyvänä alana, hän muistelee nyt, liki 40 vuotta myöhemmin.

Kahden omistajan mallilla mentiin kaksi vuotta, mutta sen jälkeen Marttila on ollut Mansen Timanttisahan ainoa omistaja.

Paperiteollisuutta kiinnosti tehokkuus

Marttila oli valmistunut rakennusmestariksi 1964 ja rakennusinsinööriksi viisi vuotta myöhemmin. Timanttiporauksen ja -sahauksen salat oli kuitenkin opeteltava itsenäisesti, mitä nyt kone- ja terävalmistajat tätä tietysti tukivat.

– Ehdottomasti rakennusalan koulutuksesta on ollut tässäkin työssä hyötyä, Marttila huomauttaa.

Töitä alkoi löytyä enenevissä määrin. Etenkin alkuvuosina miestä työllistivät paljon suomalaiset paperitehtaat. Puuteollisuuden luvatussa maassa löytyi kosolti isoja teollisuuslaitoksia, joiden betonirakenteita piti muokata muuttuvien tarpeiden mukaan. Ja mikä tärkeintä, ala oli kiinnostunut uudesta tehokkaasta tekniikasta.

–Timanttiporaus kiinnosti paperitehtaissa, koska niissä asioilla oli aina kiire, ja tällä uudella työtavalla pystyttiin sopivasti kiristämään aikatauluja. Aikaisemmin vastaavat työt oli tehty pääosin piikkaamalla, joten toki tässä aikaa säästyi, mies kertoo.

Autonratti kävi tutuksi

Metsäsektori työllisti ympäri Suomea, sillä työkomennuksia löytyi Pirkanmaan lisäksi monilta muiltakin tutuilta paperipaikkakunnilta, kuten nyt vaikkapa Kuusankoskelta, Myllykoskelta, Kirkniemestä ja Kaskisista. Sen verran vähän alan taitajia oli maassa, että välillä ajomatkat olivat melkoisia.

– Muistan esimerkiksi, että ajoin Kajaaniin katsomaan työmaan, sitten kahden viikon päästä tulin sahan kanssa paikalla. Olin perillä jo aamu yhdeksältä, sain sahauksen tehtyä kahdessa tunnissa ja ajelin sitten takaisin, hän muistelee.

Teollisuus on pysynyt keihäänkärkenä

Timanttiporaus ja -sahaus on ollut päivästä yksi alkaen yrityksen toiminnan ydinosaamisena, mutta toisaalta myös järeiden betonirakenteiden purkutyöt sekä kone- ja laiteperustukset ovat käyneet tutuiksi.

– Koneperustukset on vähän sellaista spesiaalihommaa. Käytännössä me sahaamme lattioihin aukot, jotka sitten myös raudoitetaan ja valetaan toimestamme, hän kertoo.

Paperiteollisuuden työllistävä vaikutus on vähentynyt merkittävästi vuosien saatossa, mutta teollisuusyrityksen kokonaisuudessaan ovat edelleen säilyneet yrityksen asiakaskunnan kulmakivenä.

– Ylipäätään konepajateollisuus on työllistänyt, Marttila valaisee.

Lisäksi ihan oma sektorinsa ovat infrapuolen projektit, eli käytännössä vesi- ja viemärityöt. Niissä asiakkainamme ovat maansiirtoliikkeet ja myös julkinen puoli, kunnat ja kaupungit. Liikevaihdostamme infratöiden osuus on noin viidennes, Martela kertoo.

Koneista puuttui puhti

Vaikka poraus- ja sahaaminen sinänsä ovatkin toimenpiteinä säilyneet kutakuinkin entisellään, tekniikka on vuosien saatossa mennyt eteenpäin valtavasti. Sekä koneet että terät ovat kehittyneet melkoisesti 40 vuodessa. 80-luvulla kiusana oli yrittäjän mukaan eritoten kunnollisen kaluston löytäminen.

– Mekin ostimme Ruotsista aika paljon vanhoja vehkeitä, mutta ne olivat kyllä vähän liian heppoisia. Valtaosa oli 7,5 kilowatin koneita, kun tänä päivänä järeimmät ovat 20-kilowattisia, eli tehoiltaan monikertaisia. Myös terät ovat kehittyneet merkittävästi. 80-luvulla terävalmistajat lupasivat, että terillä poraa sen kuutisen metriä. Tänä päivänä hyvällä terällä puhutaan 20 metristä.

Sitten tuli lama

Ylipäätään 1980-luku oli yrityksessä hyvää, tasaisen nousun kautta. Eikä se 1990-luvun lamakaan aivan katastrofaalisen huono ollut. Toisin kuin esimerkiksi monella rakennusliikkeellä, lama ei tarkoittanut täysstoppia. Työmäärä kyllä väheni, muttei korkeintaan 30 prosenttia. Lomautuksiinkin turvauduttiin, mutta irtisanomisilta vältyttiin.

– Ja koko ajan meillä kuitenkin riitti myös isompia töitä, Marttila toteaa. Tosin lähellä se kävi noutaja heilläkin. Kovan noususuhdanteen loppuvaiheessa vuosikymmenen vaihteessa oli samaiselle tontille vasta rakennettu uusi laajennusosa, joka oli tietysti investointina ollut valtava – markoissa miljoonaluokkaa.

Lomareissu pisti aivot raksuttamaan

Yritys oli rahoittanut rakennusprojektin Työeläkekassan lainalla, joka oli hyvin haluttu rahoitustapa noihin aikoihin. Toisaalta se oli niinkin haluttu, että rahat yrittäjä olisi sitä kautta saanut vasta vuoden kuluttua. Niinpä yrittäjä otti lisäksi miljoonan markan ulkomaisen lainan, kuten tapana noihin aikoihin oli. Sen hän kuitenkin maksoi takaisin kreivin aikaan. Jonkinlaisen etiäisen mies kertoi asian tiimoilta saaneensa perheen ollessa lomamatkalla Italiassa.

– En nyt muista tarkkoja määriä, mutta mittasuhde oli kutakuinkin sellainen, että käypä tuntipalkka oli noin sata markkaa tunnilta. Ja koska viikon matka Italiaan oli maksanut noin 1500 markkaa, ajattelin, että jotain valuuttakursseissa kyllä taitaa olla pielessä, hän muistelee.

– Maksoin sen valuuttalainan pois toukokuussa, kun syksyllä sitten markka devalvoitiin. Jos en sitä olisi tehnyt, emme varmaankaan kävisi tätä keskustelua nyt.

Tyhjä verstas on hyvä merkki

Yrityksen toimitilat löytyvät Kangasalan Pähkinäkallion alueelta. Tänne rakennettiin oma halli 1984. Sitä ennen oli toimittu vuokratiloissa Messukylässä Tampereella.

– Kangasala tuntui luontevalta sijainnilta, sillä olen itse täältä kotoisin, mies kertoo. Yritysalue on sittemmin muuttunut melkoisasti.

– Vielä 1984 suurin osa naapurialueista oli peltoa, yrittäjä kertoo kun lähdemme verstaskierrokselle.

Tilaa piisaa, sillä hallia on vuosien saatossa laajennettu useampaan otteeseen. Kuten arvata saattaa, vuosien saatossa hyllyihin on ehtinyt kertyä työkaluja melkoisesti. Pelkästään erilaisia käyttöteriä hyllyillä löytyy yrittäjän arvion mukaan 600–700. Parhaimmillaan 2000-luvun taitteessa yrityksessä oli parikymmentäkin työntekijää. Nyt vakituisia työntekijöitä ja vuokratyömiehiä on yhteensä alle 10. Verstaalla heistä ei näy ainuttakaan.

– Verstaan hiljaisuus kertoo siitä, että ihan hyvin menee. Se kertoo, että töitä piisaa, yrittäjä hymyilee.

Kesä on kiireisempi

Tosin juuri nyt oman toimipisteen hiljaiseloa selittää sekin, että tekijöistä useampi on juuri nyt talvilomalla. Monen muun toimialan tapaan alkuvuosi on myös näissä hommissa ehkäpä sitä vuoden hiljaisinta aikaa. Niinpä rästilomat on hyvä pitää juuri tähän aikaan.

– Sesonkiluontoista tämä edelleen tuppaa olemaan. Kyllä meillä kesäisin on lähes tuplasti enemmän töitä kuin näin talviaikaan, hän kertoo.

Juuri tänään yrityksen keltaiset pakettiautot ovat matkanneet työmaille ainakin Tampereen Hämeenkadulle, Lempäälään, Rantaperkiöön ja Pirkkalaan. Siinäkin on tapahtunut vuosien saatossa muutos, että tänä päivänä reissut ovat lyhentyneet. Mansen Timanttisahan projekteista leijonanosa löytyy omasta kotimaakunnasta.

– Helsingissä olemme käyneet jonkin verran, mutta olemme pyrkineet luopumaan siitä. Se on riskialtista, sillä kun siellä tulee joitain konerikkoja tai muuta, niin huoltomatkaa tulee 200 kilometriä, Marttila selkeyttää.

Nyt pulaa on tekijöistä

Tänä päivänä yritystoiminnan ykköshaaste on kiepahtanut päälaelleen. Nyt niitä tehokkaita koneita kyllä löytyy, mutta tekijöistä on pulaa.

– Itse olen jo kymmenen vuotta puhunut siitä, että meiltä uhkaa loppua tästä maasta tekijät, hän huokaa.

Tämä on tullut omakohtaisesti hyvinkin tutuksi. Oman alansa isona haasteena mies pitää sitä, että lähes aina osaajat on koulutettava itse. Mitään valmista koulutuslinjaa tälle alalle kun ei ole ikinä ollut. Ja se koulutus vie tietysti oman aikansa, sillä hetkessä timanttiporauksen niksejä ei opita.

– Se vie pari vuotta, ennen kuin tekijä alkaa talolle jotain tuomaankin, hän kertoo. Tosin se oppikin olisi saatavilla noin niin kuin talon puolesta.

– Ongelma on ollut lähinnä se, että me emme ole löytäneet edes halukkaita oppijoita. Meillä olisi vaikka heti tarjolla paikka kaverille, joka sitoutuisi jokapäiväiseen työntekoon, ja oppi hänelle siis annetaan talon puolelta, yrittäjä lupaa.

Kun sitten yritykseen joku työllistyy, hän tuppaakin jäämään pidemmäksi aikaa. Tälläkin hetkellä talossa on useampi jo yli 30 vuotta täällä viihtynyt ammattilainen.

Tästä Pekka työssään tykkää

Työstään Pekka Marttila on tykännyt sen verran kovasti, että jatkaa sitä edelleen, 85-vuotiaana. Vaikka yritystoiminnan kokoluokka onkin laskenut vuosituhannen vaihteen huippuvuosista, mikään varsinainen kiire eläkkeelle yrittäjällä ei ole.

– Kun on näinkin kauan tehnyt tätä hommaa, niin en minä tätä kovin vaikeaksi enää luonnehdi. Ja minusta työnteko on myös mukavaa. Meille tulee pääsääntöisesti vain hyviä puheluita. Siis tänne soittavat tutut ihmiset, joiden kanssa olen ollut tekemisissä kymmeniä vuosia.

Yrittäjä myöntää, että omassa työssä hän on aina nauttinut myös sen tarjoamista haasteista.

– Aika paljon olemme päätyneet tekemään sellaisia töitä, joita muut eivät tee, siis vähän hankalampia kohteita ja erikoishommia. Ne tuovat työhön mielenkiintoa, hän kertoo.

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Pirkanmaan Yrittäjä -lehdessä 8.3.2022