ILO:lle vuonna 2018 annettavat raportit Suomen ratifioimattomista yleissopimuksista ja suosituksista

Työ- ja elinkeinoministeriö

Työ- ja elinkeinoministeriö on pyytänyt lausuntoa kansainväliselle työjärjestölle (ILO) annettavista raporteista yleissopimuksista, joita Suomi ei ole ratifioinut ja niihin liittyvistä ILO:n suosituksista. Lausunnon kohteena olevat suositukset koskevat ammatillista kuntoutusta ja työllistämistä, työllisyyspolitiikkaa, kotityötä, työsuhdetta sekä epävirallisesta taloudesta viralliseen talouteen siirtymistä. Yleisesti toteamme, että Suomen Yrittäjien näkemyksen mukaan Suomen voimassa oleva työlainsäädäntö kattaa nykymuodossaan lausuntopyynnön kohteena olevien suositusten sisällön.

Raportointilomakkeen kysymykset

Raportointilomakkeen kysymykset ovat osin päällekkäisiä ja toisiaan täydentäviä, minkä vuoksi esitämme vastauksemme kysymyksiin kokoavasti ja yleisesti lausunnossa on keskitytty työllisyyspolitiikkaa koskevaan suositukseen (169) sekä työsuhdetta koskevaan suositukseen (198).

Työllisyyspolitiikka

Työllisyyspolitiikkaa koskevan suosituksen ja erityisesti raportointilomakkeen kysymyksen 5 osalta toteamme, että suomalaisen työmarkkinajärjestelmän heikkous on sen jäykkyys, joka heijastuu erityisesti pienten yritysten mahdollisuuksiin työllistää ja luoda uusia työpaikkoja. Suomalainen työmarkkinajärjestelmä myös asettaa järjestäytyneet ja järjestäytymättömät työnantajat sekä työntekijät keskenään epäyhdenvertaiseen asemaan.

Suomen työmarkkinat ovat jäykät ja sopimisen vapautta on varsin vähän. Suomessa paikallinen sopiminen on jäänyt lähtötelineisiin, vaikka sen lisääminen olisi keskeisin työmarkkinoiden toimintaa parantava uudistus. Tämä johtuu osin siitä, että työehtosopimuksiin ei ole vuosikymmeniin juurikaan otettu paikallisen sopimisen sallivia lausekkeita. Tilanne tietysti vaihtelee toimialoittain, mutta yleiskuva on edellä mainittu.

Keskeisissä työelämän laeissa, työsopimuslaissa, työaikalaissa ja vuosilomalaissa on suoraan annettu mahdollisuus poiketa lain tietyistä säännöksistä työehtosopimuksilla. Näin ollen lain ja työehtosopimuksen sisältö voi olla keskenään ristiriidassa, mutta tällöin etusija annetaan työehtosopimukselle. Tämän lisäksi myös tässä yhteydessä on huomattava, että suomalaiselle järjestelmälle on omaleimaista työehtosopimusten laaja yleissitovuus. Yleissitovaksi julistettua työehtosopimusta on kaikkien niiden työnantajien noudatettava, jotka toimivat työehtosopimuksen kattamalla toimialalla, riippumatta siitä, onko työnantaja työehtosopimuksen solmineen yhdistyksen jäsen. Yleissitova työehtosopimus on siten lakiin rinnastuva työoikeudellinen normilähde, sillä kaikkien on noudatettava sitä. Kaikilta osin työehtosopimusten määräyksiä ei kuitenkaan voida noudattaa samalla tavalla kaikissa yrityksissä. Jos työehtosopimuksessa on määräys, jonka mukaan esimerkiksi tietyn työaikamääräyksen soveltaminen edellyttää paikallista sopimista työpaikalla, eivät tällaiset määräykset lähtökohtaisesti ole järjestäytymättömien yritysten käytössä. Näitä työehtosopimuksen joustoja voivat siten käyttää vain ne yritykset, jotka ovat työehtosopimuksen solmineen työnantajaliiton jäseniä.

Järjestäytymättömän työnantajan sopimiskielto perustuu suoraan lainsäädäntöön. Sääntelyn rakenne on sama kaikissa keskeisissä työlaeissa, joissa on annettu mahdollisuus poiketa lain sisällöstä työehtosopimuksella. Laeissa on lueteltu ne säännökset, joista voi työehtosopimuksella poiketa, ja sen jälkeen säädetty järjestäytymättömän yrityksen sopimiskiellosta (työsopimuslain 13 luvun 7 ja 8 §, työaikalain 40 § ja 40a §, vuosilomalain 30 § ja 31 §). Lainsäädäntö asettaa siten suoraan työnantajat eriarvoiseen asemaan sen mukaan, ovatko he järjestäytyneet työnantajaliittoon.

Tästä rakenteesta johtuu se, että vaikka lakiin perustuen työehtosopimuksessa mahdollistettaisiin esimerkiksi työaikaan liittyvien joustojen käyttö, nämä joustot eivät suoraan lain nojalla ole järjestäytymättömien työnantajien käytössä. Suomen noin 90 000 työnantajayrityksestä noin 50 000 yritystä noudattaa työehtosopimusta yleissitovuuden perusteella ja on siten sopimiskieltojen piirissä. Näissä yrityksissä on keskimäärin viisi (5) työntekijää. Työnantajaliittoihin kuuluu puolestaan vain noin 20 000 yritystä, joissa on keskimäärin 50 työntekijää. Kokonaan työehtosopimusten ulkopuolella on noin 20 000 yritystä – näissä yrityksissä työehdot perustuvat suoraan työlainsäädäntöön.

Toisin sanoen:

– Liitojen välisellä työehtosopimuksella voidaan poiketa eräistä työlakien säännöksistä.

– Työehtosopimuksessa voidaan jättää tällaisen säännöksen asia paikallisen sopimisen varaan.

– Jos työehtosopimuksessa on annettu mahdollisuus paikalliseen sopimiseen näissä asiaryhmissä, sopimus voidaan tehdä vain järjestäytyneessä yrityksessä.

– Järjestäytymättömät yritykset ovat lain mukaan suoraan heikommassa asemassa kuin järjestäytyneet yritykset.

Se, mikä on mahdollista järjestäytyneille yrityksille, on kiellettyä järjestäytymättömille yrityksille. Suomessa on siis voimassa syrjivää ja kilpailua vääristävää lainsäädäntöä. Järjestäytymättömät työnantajat joutuvat täyttämään työehtosopimuksen velvoitteet, mutta eivät voi hyödyntää sen mahdollistamia joustoja. Tämä myös vaikeuttaa kaikkein pienimpien yritysten sopeutumista markkinoilla tapahtuviin muutoksiin.

Syrjivien lainsäädäntörakenteiden korjaaminen onkin keskeistä työelämän sääntelyn kehittämisessä joustavaan ja oikeudenmukaiseen suuntaan. Yhteiskunnan rakenteet, jotka siis on luotu ja luodaan lainsäädännöllä, eivät voi olla staattisessa tilassa samaan aikaan, kun toimintatavat niin työn tekemisessä kuin teknologian kehittyessä muuttuvat.

Sen sijaan, että luodaan uusia ilmiöitä varten uutta lainsäädäntöä, pitää olla myös valmius yleisesti purkaa olemassa olevia jäykkiä normeja. Kyse on strategisesta valinnasta sen suhteen, säädelläänkö monimutkaistuvia ja nopeutuvia työn murroksen aiheuttamia ilmiöitä nykyistä enemmän vain vähemmän. Vaikka, ja toivottavasti kun valitaan jälkimmäinen vaihtoehto, se ei merkitse työntekijän suojelun periaatteesta luopumista, vaan sääntelyn nykyistä parempaa tasapainoa työmarkkinoiden toimivuuden ja työllisyyden parantamisen sekä työntekijän suojeluperiaatteen välillä.

Työsuhde

Raportointilomakkeessa on kysytty kansallisista käytännöistä ja sääntelystä liittyen työsuhteen määrittelyyn ja työntekijöiden suojeluun (erityisesti kysymykset 8-19). Tältä osin haluamme korostaa, että Suomen työ- ja sosiaalivakuutuslainsäädännössä on erittäin selkeä jaottelu työsopimussuhteiseen työhön ja muuhun taloudellista hyötyä tavoittelevaan toimintaan eli yrittäjätyöhön. Työsopimuslaissa määritellään millä edellytyksillä työntekijän ja työnantajan välille syntyy työsopimussuhde. Rajaus on hyvä ja tarkka. Kaikki virkasuhteiden ulkopuolella tehtävä työ on määriteltävissä olemassa olevien rajausten perusteella jompaankumpaan edellä mainitusta kategoriasta, jonka jälkeen henkilön oikeudet ja velvollisuudet seuraavat statusta. On sinänsä nähtävissä, että viime vuosien ja vuosikymmenien lisääntynyt yrittäjämäinen tapa tehdä työtä työsopimussuhteessa voi haastaa rajanvedon työn tekijöiden arjessa, erityisesti jos osa työmarkkinoiden toimijoista pyrkii rajanvetoa tietoisesti hämärtämään. Juridisesti rajanvetokysymys ei kuitenkaan ole toistaiseksi aiheuttanut ongelmia. Emme usko näin tapahtuvan lähitulevaisuudessakaan.

Tässä yhteydessä syytä huomioida myös se, että tällä hetkellä meillä Suomessa vallitsee hyvin vahva kahtiajako sääntelyn osalta sopimusvapauden ideaalissa. Yhtäältä yrittäjätyössä sopimusvapaus on lähes rajaton (pl. kohtuuttomat sopimusehdot) ja toisaalta työsuhteisessa työssä se on erittäin rajallinen. Tämä jako ajaa markkinoita toimimaan tavalla, joka preferoi yrittäjätyötä. Tämä on jo tällä hetkellä nähtävissä yksinyrittäjien kasvuna ja työnantajayritysten määrän laskuna.

Lisäksi on huomattava, että teknologian kehittymisen myötä tulleet uudet tavat välittää työtä ja laskuttaa osaamista ovat saattaneet johtaa joidenkin henkilöiden epävarmuuteen siitä, että millä statuksella he kulloinkin työtä tekevät. Näkemyksemme mukaan – kuten edellä todettua – juridisesti asia ei ole kuitenkaan ole yhtä ongelmainen. On pidettävä mielessä, että esimerkiksi viime aikoina yleistyneessä alustataloudessa ja sen tarjoamissa ratkaisuissa kyse on lähtökohtaisesti digitaalisesti toteutetuista ratkaisuista, joiden kautta henkilöt ja yritykset voivat ostaa ja myydä työpanosta, joko työsuhteessa tai yritykseltä yritykselle tai yksityishenkilölle.

Edellä kuvattu kahtiajako aiheuttaa kuitenkin enenevässä määrin myös yleisesti lainsäädännöllisiä haasteita. On kysyttävä, voidaanko yleisesti ylläpitää pidemmällä aikavälillä järjestelmää, jossa tietyn tyyppisessä työssä sopimusvapaus on laaja ja toisen tyyppisessä työssä sitä ei ole lähes ollenkaan. Tältä osin korostamme, että vastaus kysymykseen ei ole se, että aletaan kaventaa yrittäjätyön sopimusvapautta, vaan se, että sääntelyä kehitetään liberaalimpaan suuntaan nimenomaan työsuhteista työtä koskien.

Ei tarvetta ILO:n toimille uusien standardien luomiseksi

Kuten edellä on esitetty, Suomen lainsäädäntö ja työehtosopimukset lähtökohtaisesti täyttävät ILO:n yleissopimusten ja suositusten tason. Vastauksen raportointilomakkeen kysymykseen (kysymys nro 61) toteamme, ettei ole tarpeellista luoda uusia lausunnon kohteena olevia alueita koskevia standardeja, sillä mm. työllisyyspolitiikkaan liittyvissä rakenteissa on eri puolilla maailmaa huomattavan paljon eroja. Sääntelyssä on huomioitava myös työn luonteen muutos ja eri toimialojen merkittävät erot. Sääntelyn tulee jatkossakin mahdollistaa työn teettäminen tarkoituksenmukaisella tavalla, jolloin myös kilpailukyvyn edellytykset tulee voida huomioida. Lisäksi jäsenvaltioiden tulee yleisiin työsuhdetta koskeviin periaatteisiin tukeutuen voida luoda sääntelyä, johon sisältyy joustoja ja mahdollisuuksia alakohtaisille ja työpaikkatasoisille sovellutuksille.

Suomen Yrittäjät

Janne Makkula Atte Rytkönen
työmarkkinajohtaja asiantuntija